Kreivikin, asioiden jouduttua tälle asteelle, tahtoi selitystä yhtä kiihkeästi kuin kuningatar. Oven sulkeuduttua hän siis ensimmäisenä alkoikin puhua.
"Kysyitte, tulinko tänne kreivitär de Charnyn tähden", sanoi hän. "Onko teidän majesteettinne siis unohtanut, että olemme tehneet sopimuksen ja että olen kunnon mies?"
"Niin", sanoi kuningatar painaen päänsä kumaraan, "olemme tehneet sopimuksen; niin, te olette kunnon mies, olette vannonut uhraavanne itsenne minun onneni tähden, ja juuri tämä minua painaakin, sillä uhratessanne itsenne minun onneni tähden uhraatte samalla kauniin ja jaloluontoisen naisen… teette siis yhden rikoksen lisää."
"Madame, nyt te liioittelette syytöstänne. Tunnustakaa vain, että olen pitänyt sanani kunnon miehenä."
"Se on totta; olen mieletön, antakaa minulle anteeksi…"
"Älkää sanoko rikokseksi sitä, mikä on syntynyt sattuman ja välttämättömyyden pakosta. Olemme molemmat surreet tätä avioliittoa, joka yksinään saattoi turvata kuningattaren maineen. Ei auta mikään muu kuin alistua tähän liittoon, niinkuin olenkin tehnyt neljän vuoden ajan."
"Niin", huudahti kuningatar. "Mutta luuletteko, etten näe tuskaanne, etten ymmärrä suruanne, joka ilmenee mitä syvimpänä kunnioituksena? Ettekö luule minun näkevän sitä kaikkea?"
"Olkaa niin hyvä, madame", pyysi kreivi kumartaen, "ja ilmaiskaa minulle, mitä näette, jotta, ellen ole vielä kylliksi itse kärsinyt tai tuottanut toisille kärsimyksiä, voin kaiken tuskan määrän tehdä kaksinkertaiseksi sekä itselleni että ympäristölleni, varmana siitä, etten milloinkaan saavuta sitä, mitä olen velkapää teidän suhteenne."
Kuningatar ojensi kätensä kreiviä kohden. Tämän miehen sanoilla oli vastustamaton voima, niinkuin aina on sillä, mikä lähtee avomielisestä ja intohimoisesta sydämestä.
"Määrätkää siis, madame", sanoi kreivi; "minä anon sitä, määrätkää pelkäämättä."