Mutta kreivi ei tätä ilmettä huomannut tai ei tahtonut huomata. Hän tarttui vaimonsa käteen ja onnitteli häntä poskien punan ja voimien palaamisen johdosta.
Sitten hän kumarsi syvään ja kunnioittavasti kuningattarelle ja poistui. Mutta juuri lähtiessään hän kohtasi kuningattaren katseen. Se sanoi: "Palatkaa pian." Kreivin silmäys vastasi: "Niin pian kuin mahdollista."
Tuskaa tuntien ja läähättäen Andrée tarkkasi jokaista miehensä liikettä. Hän näytti toivomuksillaan jouduttavan miehensä hidasta ja arvokasta astuntaa ovea kohden, koko tahdonvoimallaan työntävän kreiviä huoneesta.
Heti oven sulkeuduttua pettivät Andréen kaikki voimat, jotka hän oli koonnut voidakseen vallita tilannetta. Hänen kasvonsa kalpenivat, jalat pettivät, ja hän vaipui lähellä olevaan tuoliin, koettaen kuningattarelta pyytää anteeksi tällaista hovitapojen rikkomista.
Kuningatar juoksi uunin luo, otti hajusuolapullon ja antoi Andréen sitä hengittää; piankin tämä toipui oman tahdonvoimansa varassa eikä kuningattaren hoivaamisen vaikutuksesta.
Näiden kahden naisen kesken vallitsi kummallinen suhde. Kuningatar näytti pitävän Andréesta, Andrée tunsi syvää kunnioitusta kuningatarta kohtaan, mutta yhtäkaikki he erityisinä hetkinä eivät enää näyttäneet hyvältä kuningattarelta ja nöyrältä alamaiselta, vaan vihollisilta.
Niinkuin olemme maininneet, Andrée toipui piankin tahdonvoimansa kannustuksesta. Hän nousi, siirsi kunnioittavasti syrjään kuningattaren käden ja lausui kumartaen:
"Teidän majesteettinne on antanut minulle luvan poistua omiin huoneisiini…"
"Niin olen, ja olettehan aina vapaa, rakas kreivitär", vastasi kuningatar; "te ette ole hovisääntöjen alainen. Mutta ennen lähtöänne, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"
"Minullako, madame?" sanoi Andrée.