Catherine tanssi vielä viisi tai kuusi tanssia, joista yhden varakreivi de Charnyn kanssa. Vaikka Pitou tällä kertaa kärsikin yhtä paljon, niin ulkonaisesti hän oli tyynempi. Hän seurasi katseillaan Catherinen ja hänen tanssitoverinsa jokaista liikettä. Pitäen silmällä heidän huultensa eleitä hän koetti arvata, mistä he puhuivat, ja kun tanssissa heidän kätensä liittyivät yhteen, koetti hän arvata, kohtasivatko ne toisensa vain tavallisesti vai puristivatko toisiaan.
Epäilemättä nuori tyttö oli odottanut vain tätä toista tanssia, sillä heti sen päätyttyä hän ehdotti kotimatkaa. Harvoin on mihinkään esitykseen suostuttu niin innokkaasti. Mutta isku oli isketty, ja astellen kiivaasti, Catherinen toisinaan häntä pidättäessä, hän pysyi koko ajan vaiti.
"Mikä teitä oikeastaan vaivaa?" kysyi Catherine, "ja miksi ette sano minulle halaistua sanaa?"
"Minä en puhu teille senvuoksi", sanoi Pitou, "etten osaa puhua samalla tapaa kuin herra de Charny. Mitä minä osaisin teille sanoa sen jälkeen, kun hän on tanssiessaan haastanut teille kaikenlaista kaunista?"
"Nyt teette ihan vääriä päätelmiä", sanoi Catherine; "me puhuimme teistä."
"Minustako, neiti, ja mitä te minusta puhuitte?"
"Hyväinen aika, herra Pitou, ellei suosijaanne löydy, niin täytyyhän teidän hankkia itsellenne toinen."
"Minä en siis enää kelpaakaan hoitamaan talon kirjanpitoa?" kysyi Pitou huoaten.
"Päinvastoin, herra Pitou, minä arvelen, että talon kirjanpito ei ole teille kylliksi hyvä toimi. Sillä kasvatuksella, jonka olette saanut, voitte päästä paljoa pitemmälle."
"Minä en tiedä, kuinka pitkälle pääsen. Sen vain tiedän, etten tahdo päästä minnekään, ellei se ole mahdollista ilman varakreivi de Charnytä."