"Miksi ette huolisi hänen kannatuksestaan? Sen mukaan, mitä kerrotaan, on hänen veljensä, kreivi de Charny, hyvin suuressa hovisuosiossa ja on mennyt naimisiin kuningattaren parhaimman ystävättären kanssa. Hän sanoi, että jos sillä voi ilahduttaa minua, niin hän hankkii teille paikan suolatulliin."
"Kiitos kaunis, neiti, mutta olenhan jo sanonut, että minun on hyvä olla näin kuin on, ja ellei isänne minua aja pois, niin jään taloon."
"Ja miksi hiidessä minä sinut ajaisin pois?" tokaisi karkea ääni, josta Catherine vapisten tunsi isänsä.
"Rakas Pitou", pyysi Catherine hiljaa, "älkää puhuko mitään herra Isidorista."
"Häh! Vastaahan toki."
"Enhän minä tiedä", sanoi Pitou hämillään, "ehkä ette pidä minua kylliksi oppineena, käyttääksenne minua apunanne."
"Vai en kylliksi oppineena! Sinähän osaat laskea kuin paras laskutaituri ja luet niin, että voitat meidän koulumestarimme, joka kuitenkin pitää itseään hyvin etevänä mestarina. Ei, Pitou, Jumala johdattaa minun luokseni ne ihmiset, jotka tulevat talooni, ja he pysyvät siellä niin kauan kuin Jumala, sen sallii."
Pitou palasi taloon kuultuaan tämän vakuutuksen. Mutta vaikka se merkitsikin paljon, niin se ei sittenkään merkinnyt kylliksi. Suuri muutos oli tapahtunut sen jälkeen kun hän talosta läksi. Hän oli kadottanut jotakin, mitä ei kadotettuaan enää löydä — luottamuksen omaan itseensä. Sentähden nukkuikin Pitou huonosti. Valvoessaan hän muisti tohtori Gilbertin kirjan; se oli kirjoitettu aatelisia vastaan, se soimasi etuoikeutettuun luokkaan kuuluvia väärinkäytöksistä ja leimasi pelkureiksi niitä, jotka näihin alistuivat. Nyt vasta Pitou alkoi mielestään ymmärtää kaikki ne kauniit asiat, joista hän aamulla oli lukenut, päätti aamulla herättyään tutkistella hiljaa itsekseen tuota teosta, jota oli lukenut ääneen jo kaikille.
Mutta kun Pitou oli nukkunut huonosti, heräsi hän myöhään. Yhtäkkiä hän päätti panna päätöksensä täytäntöön ja lukea kirjan. Kello oli seitsemän. Isäntä ei palaisi kotia ennen yhdeksää. Ja vaikkapa hän palaisikin aikaisemmin, ei hän voinut muuta kuin hyväksyä askartelun, johon itse oli kehoittanut.
Hän kiipesi portaina käytettäviä tikapuita alas ja istuutui Catherinen ikkunan alle. Olikohan sattuma johdattanut Pitoun juuri tälle paikalle, vai tiesikö hän, missä yhteydessä voisivat olla tämä penkki ja Catherinen ikkuna?