Pitou oli ottanut ylleen tavallisen pukunsa, jota ei vielä ollut ennätetty vaihtaa toiseen. Hänellä oli mustat housut, vihreä tallitakkinsa ja kuluneet kenkänsä. Hän otti kirjan taskustaan ja alkoi sitä katsahtaa.
Emme rohkene väittää, että hän alussa olisi lukenut yhteen menoon, vaan katse siirtyi tuontuostakin kirjasta ikkunaan. Mutta kun ikkunaan ei ilmestynyt mitään nuoren tytön päätä kukkien keskelle, kiintyivät Pitoun silmät kirjaan.
Totta on, että hänen kätensä ei aina muistanut kääntää kirjan lehtiä. Mitä enemmän hän näytti vaipuvan mietteisiinsä, sitä harvemmin käsi liikkui. Hänen ajatuksensa olivat muualla, ja lukemisen sijasta hän uneksi.
Äkkiä Pitou huomasi varjon painuvan kirjan lehdille, joita siihen asti oli valaissut aamuaurinko. Kun tämä varjo oli siksi tumma, ettei sitä voinut luoda mikään pilvi, täytyi syynä olla jokin läpikuultamaton esine. Jakun on olemassa sellaisia läpikuultamattomia esineitä, joita hyvin mielellään katselee, kääntyi Pitou hyvin äkkiä nähdäkseen, kuka oli tullut hänen ja päivän väliin.
Hän erehtyi. Läpikuultamaton esine, joka riisti häneltä sen valon, jota Diogenes vaati Aleksanterilta, ei ollutkaan mikään suloinen olento, vaan jokseenkin vastenmielinen.
Se oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen mies, joka oli Pitouta pitempi ja laihempi, puettu melkein yhtä ryysyiseen pukuun kuin hänkin, ja kumartuessaan hänen olkansa yli mies näytti lukevan yhtä tarkkaavaisesti kuin Pitou oli lukenut hajamielisesti.
Pitou hämmästyi suuresti. Tummapukuisen miehen huulille ilmestyi hymy, jolloin hänen suussaan näkyi neljä hammasta, kaksi yläleuassa ja kaksi alaleuassa, mennen toistensa lomaan kuin villisian hampaat.
"Amerikkalainen painos", sanoi mies puhuen nenäänsä, "neljänneskokoa: Ihmisten vapaudesta ja kansojen riippumattomuudesta. Painettu Bostonissa 1788."
Miehen puhuessa Pitoun silmät aukenivat hämmästyksestä yhä suuremmiksi, niin että miehen päätettyä lukemisensa hänen silmänsä olivat niin selällään kuin suinkin. "Bostonissa, 1788. Mitä siitä?" kysyi Pitou. "Se on tohtori Gilbertin teos", sanoi tummapukuinen mies. "Niin on", vastasi Pitou kohteliaasti.
Hän nousi, sillä hän oli aina saanut kuulla, että oli epäkohteliasta puhutella itseään korkeampia istualtaan, ja niin lapsellinen oli vielä Pitou, että hänen mielestään jokainen oli hänen yläpuolellaan.