Mutta noustessaan huomasi Pitou jotakin ruusunpunaista liikkuvan ikkunassa ja iskevän hänelle silmää. Se oli neiti Catherine. Nuori tyttö katsoi häneen kummallisesti ja viittoi omituisella tavalla.
"Tahtomatta olla tungetteleva", vastasi tummapukuinen mies, joka seisoi selin ikkunaan eikä siis laisinkaan huomannut mitä tapahtui, "sanokaa, kuka tämän kirjan omistaa?"
Pitou aikoi vastata, että kirja oli isäntä Billotin, kun hän kuuli sanat, jotka kuiskattiin melkein rukoilevalla äänellä: "Sanokaa, että se on teidän."
Tummapukuinen mies, jonka huomio oli kiintynyt katselemiseen, ei kuullut tätä supatusta.
"Hyvä herra", sanoi Pitou juhlallisesti, "tämä on minun." Tummapukuinen mies kohotti päätänsä, sillä hän oli havainnut, että Pitoun kummastunut katse oli tuon tuostakin kohdistunut määrättyyn suuntaan. Hän näki ikkunan, mutta Catherine oli aavistanut tummapukuisen miehen liikkeen ja kadonnut nopeasti kuin lintu.
"Mitä te tuonnepäin katsoitte?" kysyi mies.
"Sallikaa minun huomauttaa", sanoi Pitou hymyillen, "että te olette liian utelias. Curiosus eli paremmin avidus cognoscendi, niin kuin opettajani apotti Fortier määritteli."
"Te siis sanotte", lausui kysyjä vähääkään näyttämättä säikähtyvän tästä tietomäärästä, jonka Pitou oli ilmaissut nimenomaan herättääkseen tummapukuisessa miehessä hiukan parempia ajatuksia, "te siis sanotte, että kirja on omanne?"
Pitou vilkutti silmää, katsahtaen ikkunaan päin. Catherinen pää ilmestyi siihen ja nyökkäsi.
"Niin sanon", lausui Pitou. "Haluatteko ehkä lukea sen? Avidus legendi libri tai legendae historiaa."