Poliisit päästivät huudon, jolloin saapui heidän päällysmiehensä, kainalossaan pieni laatikko. Päällysmies ei heittänyt aikaa hukkaan, vaan alkoi juosta Pitoun jäljestä. Molemmat poliisit seurasivat hänen esimerkkiään. Mutta he eivät Pitoun tavalla pystyneet hyppäämään kolmen ja puolen jalan korkuisen aidan yli; heidän täytyi siis tehdä kierros.
Mutta päästyään aidan kulmaukseen he näkivät Pitoun jo sadanviidenkymmenen askeleen päässä tasangolla, suuntautuen suoraa päätä metsää kohden, jonne oli matkaa tuskin neljännes penikulmaa ja jonne hän siis pääsisi muutaman minuutin kuluttua.
Kun Pitou tänä hetkenä kääntyi ja huomasi poliisien lähtevän ajamaan takaa rauhoittaakseen omaatuntoaan eikä suinkaan toivoen saada karkuria kiinni, lisäsi hän vauhtia ja katosi piankin metsän reunaan.
Neljännestunnin ajan Pitou vielä juoksi tällä tavoin. Hän olisi tarpeen tullen kipittänyt vaikka kaksi tuntia. Hänellä oli hirven keuhkot, niinkuin hänellä oli sen nopeuskin.
Mutta neljänneksen kuluttua, vaistomaisesti arvellen olevansa vaarasta vapaa, hän seisahtui, huohotti ja kuunteli. Kun hän oli varma siitä, ettei kukaan ajanut häntä takaa, sanoi hän:
"Tuskin voisi uskoa, että näin monta tapausta voi sattua kolmena päivänä."
Ja katsellen vuoroin kultarahojaan ja puukkoaan hän jatkoi:
"Olisin tahtonut ensin vaihtaa kultarahat pieniksi ja antaa pari kolikkoa neiti Catherinelle, sillä pelkään, että tämä puukko katkaisee meidän ystävyytemme. Mutta", lisäsi hän, "koska hän on tänään käskenyt mennä Pariisiin, niin mennään siis sinne."
Ja kun Pitou oli tarkastellut metsää, huomasi hän olevansa Boursonen ja Yvorsin välillä. Hän jatkoi matkaa pientä polkua myöten, joka vei Condrevillen kankaalle; sen poikki johti Pariisiin maantie.