"Mutta sanokaahan", huudahti Billot, "mitä te talostani etsitte? Hitto vieköön, sanokaa se heti, tai minä pakotan teidät sanomaan."
Työmiesten paluuta ei ollut huomaamatta niin tarkka silmä kuin poliisitarkastajan. Hän oli laskenut talon miehet ja varmistunut siitä, että hän ei vaaran hetkenä pysyisi voittajana. Hän siis lähestyi Billotia tavallista imelämpänä ja kumarsi maahan asti:
"Minä sanon teille sen, rakas herra Billot, vaikka se sotii tapojamme vastaan. Etsimme luotanne kapinallista julkaisua, yllyttävää lentokirjasta, jonka kuninkaallinen painohallitus on määrännyt hävitettäväksi."
"Kirjaa talonpojan luota, joka ei osaa lukea!"
"Eihän se mitään merkitse, jos olette kirjan kyhääjän ystävä ja hän on sen teille lähettänyt."
"Minä en ole mikään tohtori Gilbertin ystävä", vastasi Billot, "vaan hänen nöyrä palvelijansa. Minun kaltaiselleni halvalle talonpojalle olisi hänen ystävyytensä liian suuri kunnia."
Ajattelemattomuudessaan ei Billot ainoastaan tunnustanut, että hän tunsi kirjan tekijän, mikä olikin luonnollista, koska tämä oli hänen talonsa omistaja, vaan hän ilmaisi tuntevansa kirjankin. Nyt tunsi poliisitarkastaja itsensä varmaksi. Hän oikaisi vartalonsa ja omaksui herttaisimman ilmeensä koskettaessaan Billotin käsivarteen, ja hänen suunsa venyi sellaiseen hymyyn, että se näytti jakavan hänen kasvonsa kanteen osaan.
"Sa hänet mainitsit", sanoi hän; "tunnetteko tätä säettä, hyvä herra Billot"?
"Minä en tiedä mitään runoudesta."
"Sen on sepittänyt herra Racine, hyvin suuri kirjailija."