"Kas tässä", sanoi päällysmies ottaen taskustaan neljä kultarahaa ja ojentaen ne apulaisilleen tekemättä mitään erotusta niiden välillä, jotka olivat toimineet, ja niiden, jotka olivat vain odottaneet.
"Eläköön herra luutnantti!" huusivat poliisit.
"Te huudatte syyttä suotta; eläköön herra luutnantti!" sanoi Pas-de-Loup. "Kun huutaa, pitää tietää, mitä huutaa. Herra luutnantti ei suorita palkkiota."
"Vaan kuka?"
"Eräs hänen ystäviänsä tai ystävättäriänsä, en tiedä tarkoin, joka tahtoo pysyä tuntemattomana."
"Voinpa lyödä vetoa siitä, että hän on sama, joka saa laatikon", virkahti toinen apuri.
"Ringoulot, ystäväiseni", myönsi tummapukuinen mies, "olenhan aina sanonut, että sinulla on terävä arvostelukyky. Mutta odottaessamme tämän arvostelukyvyn kehittyvän ja kantavan hedelmiä on kai meidän parasta lähteä liikkeelle. Tuon kirotun isännän kanssa ei ole hyvä olla tekemisissä, ja kun hän huomaa laatikon kadonneen, voi hän usuttaa kintereillemme renkinsä, ja ne ovat sellaisia miehiä, että voivat käyttää pyssyä yhtä hyvin kuin paras hänen majesteettinsa henkivartiostolainen."
Tämä oli kai enemmistön mielipide, sillä nämä viisi poliisia jatkoivat matkaansa pitkin metsän reunaa pysyäkseen piilossa ja joutuivat kolmen neljännespenikulman päässä maantielle.
Tämä varovaisuus olikin tarpeen, sillä heti kun Catherine oli nähnyt tumman miehen ja poliisin lähtevän ajamaan takaa Pitouta, jonka nopeuteen nuori tyttö luotti, arvaten hänen pääsevän pakoon, ellei jotakin odottamatonta tapahtuisi, huusi hän oven avaajiksi renkejä, jotka kyllä olivat huomanneet jotakin merkillistä olleen tekeillä, vaikka eivät tienneetkään mitä se oli.
Miehet kiiruhtivat noudattamaan käskyä, ja heti kun Catherine oli vapaana, riensi hän pelastamaan isänsä.