"Pyytäkää mieheltä avaimet."
"Kernaasti."
Baisemeaux otti avaimet ja päästi seurueen omin käsin kolmanteen kammioon. Vanginvartija astui sisälle ensimmäisenä ja laski pöydälle aterian ainekset, joita kunnon kuvernööri oli määritellyt makupaloiksi. Sitten hän vetäysi takaisin portaisiin.
Vanki ei ollut hievahtanutkaan. Baisemeaux astui vuorostaan koppiin, Aramiksen jäädessä kynnykselle. Siitä hän näki hennon nuorukaisen, ehkä kahdeksantoista vanhan, kun tämä outoa liikettä kuullessaan nosti päänsä, havaitsi kuvernöörin, hypähti samassa heti vuoteeltaan ja alkoi ristissä käsin valittaa:
"Äitiparkani! Äitiparkani!"
Nuoren miehen äänensävyssä oli niin vihlovaa tuskaa, että Aramista väkisinkin värisytti.
"Rakas vieraani", virkkoi hänelle Baisemeaux yrittäen hymyillä, "minä tuon teille tässä yhtaikaa muutteen sekä ajatuksillenne että oloillenne, — sielun ja ruumiin virkistystä. Tämä herrasmies on tullut silmämäärällä mittaamaan huonettanne muutamia korjauksia varten, ja tästä saatte hiukan makeata jälkiruuaksenne."
"Voi, monsieur, monsieur", haastoi vanki, "jättäkää minut yksinäisyyteen vuodeksi, ravitkaa minua vedellä ja leivällä mutta sanokaa, että sen vuoden kuluttua pääsen täältä, sanokaa, että vuoden päästä näen jälleen äitini!"
"Mutta, hyvä ystävä", ihmetteli Baisemeaux, "olen kuullut teidän itse sanovan, että hän on hyvin köyhä vaimo, että asuitte ahtaasti ja puutteessa, kun sitävastoin täällä — hitto!"
"Jos hän onkin köyhä, monsieur, niin sitä kipeämmin hän tarvitsee minun tukeani. Asuinko ahtaasti kotona? Oi, monsieur, vapaudessa on aina mukava olla!"