"Niin, rakas markiisittareni, ihmiset arvelevat, että sinä nykyään jo vähemmän suret herra de Bellièreä, miesparkaa!"
"Se on ilkeätä huhua, Marguerite. Suren puolisovainajaani enkä voi koskaan lakata häntä murehtimasta; mutta hänen kuolemastaan on jo kaksi vuotta, olen vasta kahdeksankolmatta vanha, ja hänen menettämisensä tuska ei voi vallita koko elämääni, määrätä kaikkia ajatuksiani. Juuri sinä, Marguerite, joka ennen kaikkea olet todellisen naisellisuuden edustaja, et voisi minulta odottaakaan täydellistä lohduttomuutta."
"Miksen? Sinullahan on niin hellä sydän!" vastasi rouva Vanel pahanilkisesti.
"Samoin on sinullakin, Marguerite, enkä ole kuitenkaan nähnyt sinun sortuvan mielenkarvauteen, kun sydämesi on saanut vamman."
Nämä sanat olivat suoranainen viittaus rouva Vanelin ja yli-intendentin välien rikkoutumiseen. Niissä oli myös kätketty moite nuoren naisen sydämelle. Ikäänkuin olisi ainoastaan odottanut tätä merkkiä vasamansa ampumiselle huudahti ystävätär:
"No niin, Elise, väitetään, että sinä olet rakastunut!"
Ja hän tähysti tiukasti markiisitarta, joka ei voinut pidättää punastustaan.
"Me naiset olemme aina alttiita panettelulle", vastasi rouva de Bellière tovin äänettömyyden jälkeen.
"Oh, eihän sinua panetella, Elise!"
"Mitä! Minun sanotaan rakastuneen, eikä mainettani muka silti halvenneta?"