"Saammehan nähdä; mietin asiaa."
"Aikaahan onkin hyvin; missään tapauksessa ei ole mitään vaaraa vielä, jos vähäisiä intohimon oireita olisikin itämässä. Olen vain ilmaissut pelkääväni, että joudun näkemään ystävyytenne laimenevan minua kohtaan. Kun armollisesti vakuutatte minulle toisin, niin minulla ei ole enää mitään huolta mielessäni."
Herttua pudisti päätänsä kuin sanoakseen:
— Ellei sinulla, niin onpa nyt minulla!
Mutta nyt oli tullut päivällisen aika, ja herttua lähetti sanan puolisolleen. Vastaukseksi tuli, että Madame ei voinut ilmestyä isoon pöytään, vaan halusi aterioida huoneissaan.
"Niin, sen käsitänkin", tuumi herttua; "satuin aamupäivällä pistämään nenäni heidän soitantoonsa, esiinnyin mustasukkaisena, ja nyt minulle ollaan nyreissään."
"Syömme siis yksinämme", huokasi Lotringin junkkari; "kaipaan Guichea."
"No, hän leppyy pian, — hän on suopea mies luonnostaan."
"Monseigneur!" huomautti junkkari äkkiä; "mieleeni juolahti tässä oiva aatos. Olen äskeisessä keskustelussamme saattanut karvastuttaa teidän korkeutenne mieltä ja herättää epäluuloisuutta häntä kohtaan. Minun pitäneekin nyt ryhtyä sovittamaan kaikkea — käyn tavoittamassa kreiviä ja tuon hänet seuraksemme."
"Kas, oletpa kelpo sielu, chevalier!"