"Miten juuri niinkään…?"
"No, lymytä tanssiakseen, teeskennellä pahoinvointia, saadakseen kahdenkeskisen päivällishauskutuksen!"
"No, monseigneur, eihän toki niin ole!"
"On, on!" huusi prinssi yllytellen itseään kuin itsepintaiset lapset. "Mutta minä en siedä tätä enää pitempään; minun tulee saada täysin selville, mitä on tekeillä!"
"Mutta tällaiseen asiaan puuttuminen, monseigneur…"
" Pardieu, pitäisikö minun arastella, kun minun suhteeni menetellään niin kursailemattomasti! Odotahan minua täällä, chevalier, odota!"
Prinssi katosi viereiseen huoneeseen ja kysyi palatsinvartijalta, oliko leskikuningatar palannut kappelista.
Itävallan Anna istui onnellisissa aatoksissa; perheen keskuuteen oli rauha palannut, koko kansaa ihastutti nuoren hallitsijan joutuminen itsenäiseen asemaan, joka lupasi suuria edistyksiä, valtion tulot olivat huomattavasti kasvaneet, ulkomaiden kanssa oltiin taatussa sovussa, — kaikki ennusti hänelle tyyntä tulevaisuutta. Toisinaan hän samalla vaipui muistelemaan nuorta miesparkaa, jonka hän oli ottanut vastaan äidillisesti ja häätänyt pois emintimän tavoin. Huokaus päätti sen ajatuksen.
Äkkiä Orléansin herttua astui hänen luokseen. "Äiti", huudahti hän vetäessään oviverhot kiivaasti kiinni, "asiat eivät voi mennä tätä menoaan!"
Leskikuningatar kohotti häneen kauniit silmänsä ja kysyi rauhallisen säveästi: "Mitä asioita tarkoitat?"