"Varsin hyvä, sire, mutta minä en tahdo."
"Miten tarkoitatte?" äännähti kuningas, joka ei heti käsittänyt tämän vastauksen merkitystä.
"Sanon, sire, että minä en tahdo antautua alttiiksi kompastukselle. Jos paholaisella olisi minulle paha kolttonen mielessä, nähkääs, sire, niin hän miehensä tuntien valitsisi hetken, jolloin minä en olisi saapuvilla. Palvelukseni ja tunnonrauhani ennen kaikkea!"
"Mutta sillä tavoinhan te kulutatte itsenne loppuun, monsieur."
"Noh, sire, viisineljättä vuotta nyt olen tätä kulutusta kestänyt, ja Ranskassa ja Navarrassa ei ole ainoatakaan miestä paremmassa voinnissa. Älkää muuten olko minusta huolissanne, sire, minä pyydän; se oudostuttaisi minua liiaksi, kun en ole sellaiseen tottunut."
Kuningas käänsi keskustelun suunnan uudella kysymyksellä. "Olette siis täällä varhain aamulla?"
"Niinkuin nytkin, sire."
Ludvig mitteli muutamaan kertaan kamarinsa lattiaa; oli helppo nähdä, että hän kiihkeästi halusi puhua ja että joku pelko pidätteli häntä käymästä asiaan.
Luutnantti seisoi suorana, hievahtamattomana, hattu kädessä ja toinen käsi lanteella, katseli hallitsijansa kiertelyä ja tuumi itsekseen viiksiänsä pureskellen:
"Hänellä ei ole rahtuakaan päättäväisyyttä, kautta kunniani! Lyönpä vetoa, että hän ei saa sanoiksi."