"Kah, monsieur, teitä minä en ollut huomannutkaan!"

Kreivi kumarsi. Madame kalpeni.

De Guiche oli juuri avaamaisillaan suunsa kiitokseen, kun kuningas pitkitti:

"Nythän onkin toisen kylvön aika, kreivi. Olen varma siitä, että vuokratilallisenne Normandiassa hyvillä mielin näkevät teidät tiluksillanne."

Ja tämän tylyn ojennuksen jälkeen Ludvig käänsi onnettomalle selkänsä.

Kreivi vaaleni vuorostaan; hän astahti kaksi askelta kuningasta kohti, unohtaen että hänen majesteettiaan ei saanut omasta aloitteesta puhutella, ja sopersi:

"En tiedä, ymmärsinkö oikein…"

Kuningas käänsi hiukan päätänsä ja loi puhujaan tuollaisen kylmäkiskoisen ja tiukan silmäyksen, joka oli kuin taipumattoman miekan survaisu epäsuosion kohtaamien sydämeen.

"Tiluksillanne, sanoin", toisti hän verkkaan, antaen painoa jokaiselle tavulle.

Kylmä hiki kohosi kreivin otsalle, hänen kätensä avautuivat hervottomasti ja pudottivat vapisevien sormien pitelemän hatun. Ludvig tavoitti äitinsä katsetta ikäänkuin osoittaakseen hänelle olevansa täällä valtias, ja sitten veljensä, niinkuin olisi tahtonut tältä kysyä, vastasiko kosto hänen toiveitaan. Lopuksi hän pysähdytti katseensa Madameen. Prinsessa haasteli hymyhuulin rouva de Noaillesin kanssa. Hän ei ollut kuullut mitään tai oikeastaan ei ollut kuulevinaan. Lotringin junkkari tarkkasi tätä näkyä sellaisella pahansuopaisuuden hellittämättömällä tähystyksellä, joka tuntuu antavan ihmisen katseelle voimaa kohottaa ja lingota pois tieltänsä esteen.