Madame käännähti nyt kokonaan ja tähysti de Guichea kiinteällä ja kirkkaalla katseella.

"Kuinka niin?" kysäisi hän. "Selittäkää."

"Te edustatte kauneutta, korskeutta ja kevytmielisyyttä", vastasi toinen rohkeasti.

"Tarkoitatte Pomonaa, herra kreivi?"

"Tarkoitan sitä jumalatarta, jota teidän kuninkaallinen korkeutenne esittää."

Henriette nyrpisti huultansa.

"Mutta ettekö te itse, monsieur, ole niinikään täydellinen tanssija?" kysyi hän sitten pilkallisesti.

"Oh, minä, Madame, olen niitä, joihin ei luoda huomiota ja jotka unohdetaan, jos sattumalta pääsevätkin esille muusta joukosta."

Sanat päättyivät sellaiseen syvään huokaukseen, jotka tärisyttävät ihmisolemuksen sisimpiäkin säikeitä, — ja sydän täynnä tuskaa ja vavahtelua, pää tulessa, katse harhailevana, kreivi kumarsi peräytyen palttinapensaan taakse.

Vastaukseksi Madame vain keveästi kohautti olkapäitänsä ja kutsui takaisin katseellaan molemmat kamarineidot, jotka olivat hienotuntoisuudesta loitonneet keskustelun ajaksi. Nämä olivat neidit de Tonnay-Charente ja de Montalais, valtiattarensa toivomuksen oivaltaessaan he kiirehtivät paikalle.