"Ja minäkin olen hyvilläni tästä sattumasta, herra kreivi", virkkoi nuori tyttö, liikahtaen kuitenkaan poistuakseen.
"Voi, älkää lähtekö", pyysi de Guiche ojentaen kätensä häntä kohti, "sillä siten tekisitte tyhjiksi vastikään lausumanne ystävälliset sanat. Jääkää, minun mielikseni; onhan mitä ihanin ilta. Te pakenette hälinää, te! Te pidätte yksinäisyydestä! No, sen voin käsittääkin; kaikki helläsydämiset naiset etsivät rauhallisuutta. Milloinkaan ei sellaista naista näe ikävissään loitolla kaikista meluisista huvituksista! Voi, mademoiselle, mademoiselle!"
"Mutta mikä teitä vaivaakaan, herra kreivi?" kysyi la Vallière hiukan säikkyneenä. "Näytätte kiihtyneeltä."
"Minä? Ei, en tietääkseni."
"Sallikaakin minun siis, herra de Guiche, tässä lausua teille kiitokseni, jonka aioin esittää ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tiedän johtuneen teidän suosituksestanne, että minut otettiin Madamen seurueeseen."
"Kah, niin tosiaankin, — muistan sen ja olen siitä hyvilläni, mademoiselle. Oletteko rakastunut?"
"Minä?"
"Oi, anteeksi, minä en tiedä mitä puhun, — pyydän tuhannesti anteeksi. Madame oli oikeassa, aivan oikeassa: tyly häätö hovista on ihan mullistanut mieleni."
"Mutta kuningas näkyi ottavan teidät hyvin vastaan, herra kreivi?"
"Niinkö luulette?… Hyvin vastaan… kenties… niin…"