"Oi, niin, niin", huoahti hän; "hän kärsii, ja alan käsittää minkätähden."
Samassa riensivät paikalle hänen kumppaninsa, kreivittäret de Montalais ja de Tonnay-Charente. He olivat vapautuneet palveluksestaan, riisuneet luonnotar-asunsa ja kiirehtineet tapaamaan ystävätärtänsä, hilpeällä mielellä yön kauneudesta ja illan ohjelmassa saavuttamastaan menestyksestä.
"Mitä! Jo täällä!" huudahtivat he. "Me luulimme saapuvamme ensimmäisinä kohtauspaikalle."
"Olen ollut täällä neljännestunnin", vastasi la Vallière.
"Eikö tanssi olekaan sinua hurmannut?"
"Ei."
"Eikä koko näytelmäkään?"
"Ei sen paremmin. Mieluisampana näytelmänä pidän näitä tummia lehtoja, kun niiden taustalla tuikahtelee siellä täällä valoja niinkuin punaisina silminä, jotka vuoroin avautuvat ja ummistuvat."
"Hän on runoilijatar, tämä la Vallière", virkahti Tonnay-Charente.
"Toisin sanoen sietämätön", pahoitteli Montalais. "Aina kun tahdotaan hiukan nauraa tai huvitella, Louise kyyneltyy; joka kerta kun me muut joudumme itkemään hukkaantuneesta korusta, loukatusta itserakkaudesta, tehottomaksi jääneestä somistuksesta, nähdään la Vallièren hymyilevän."