"Maailma", tokaisi Athénais, "jossa mies suitsuttaa naiselle, saadakseen hänet huumaantuneena sortumaan, ja sitten häpäisee langennutta!"
"Kuka tässä puhuu lankeemisesta?" kysyi Louise.
"Ah, siinäpä uusi väitelmä, neitiseni! Suvaitsehan ilmoittaa minulle keinosi, miten voi välttää voitetuksi joutumista, jos antautuu rakkauden valtaan?"
"Oi!" huudahti nuori tyttö kohottaen kauniit, kosteat silmänsä tummalle taivaalle; "oi, jos tietäisit, mitä sydän on, niin selittäisin sinulle ja saisin sinut uskomaan; rakastavainen sydän on kaikkea keimailuanne voimallisempi ja vaikuttaa enemmän kuin teidän ylpeytenne. Naista ei luullakseni koskaan rakasteta, niin totta kuin Jumala minua kuulee, mies ei koskaan elähdy palvomaan oikealla rakkaudella, ellei hän tunne itseään rakastetuksi. Jättäkää vanhuksille se ilveily, että luulevat keimailijain heitä ihailevan. Nuori mies tuntee vaistomaisesti, häntä ei johdeta harhaan; siitä huolimatta saattaa keimailija hänessä herättää halua, kuumeista kiihkoa, raivoisaa intohimoa, — sitä, nähkääs, en tahdo kieltää. Sanalla sanoen keimailija voi saada hänet päästään pyörälle, mutta ei koskaan rakastumaan. Rakkaus, nähkääs, on minun käsittääkseni alituista, ehdotonta, täydellistä uhrausta; mutta se ei ole uhrausta vain jommankumman asianomaisen puolelta. Se on kahden sielun täydellistä itsekieltäytymystä, näiden tahtoessa sulautua yhdeksi ainoaksi. Jos koskaan rakastan, niin pyydän rakastajaani jättämään minut vapaaksi ja puhtaaksi; minä sanon hänelle, ja hän kyllä ymmärtää sen, että sieluni tulee revityksi, kun epään häneltä jotakin. Ja hän, joka minua rakastaa ja tuntee uhrini surullisen suuruuden, uhrautuu silloin puolestaan kuten minäkin. Hän kunnioittaa minua, hän ei koeta saada minua lankeamaan, loukatakseen minua niinkuin sinä äsken sanoit ivatessasi rakkautta sellaisena kuin minä sen käsitän. Kas sillä tavoin minä rakastan. Sanokaa minulle vain, että rakastajani johtuu halveksimaan minua; minä uhmaan sitä ajatusta, ellei hän ole miehistä kehnoin, ja sydämeni on minulle takeena, etten sellaista henkilöä valitse. Katseeni korvaa hänelle hänen uhrauksensa tai manaa häntä hyveisiin, joita hän ei ole koskaan luullut omistavansa."
"Mutta, Louise", huudahti Montalais, "sinä vain sanot niin etkä sitä käytännössä toteuta!"
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Raoul de Bragelonne jumaloitsee sinua, hän vaipuu polvilleen eteesi. Poikaparka on vielä onnettomampi sinun hyveesi uhrina kuin hän olisi minun keimailuni tai Athénaisin ylpeyden pauloissa."
"Tuo on aivan yksinkertaisesti vain keimailun muoto sekin", säesti Athénais; "minun nähdäkseni la Vallière on itse aavistamattaan ryhtynyt keimailuun."
"Oh!" huudahti la Vallière.
"Niin, sitä voi sanoa vaistoksi: tavaton herkkyys, tunteiden hiottu hienous, alituinen intohimoisten ailahdusten esittäminen, joka ei koskaan johda mihinkään. Todella näppärää ja tehokasta sekin! Kun sitä nyt ajattelen, olisin taistelussa miehiä vastaan itsekin pitänyt tätä menettelyä parempana kuin ylpeyttäni, etenkin kun se tarjoo sen edun, että se voi saada toisinaan uskomaan vakaumukseenkin. Mutta joskaan en kokonaan tuomitse omaa tapaani, minä tästedes asetan Louisen menetelmän Montalaisin arkipäiväistä keimailua ylemmäksi."