Molemmat nuoret tytöt alkoivat nauraa. Ainoastaan La Vallière pysyi ääneti, pudistaen päätänsä. Tovin kuluttua hän sitten virkkoi:
"Jos sanoisitte minulle jonkun miehen kuulleen neljänneksenkään siitä, mitä olette tässä puhuneet, tai jos edes uskoisin, että todella ajattelette siten, niin kuolisin tähän paikkaan häpeästä ja murheesta."
"No, kuolehan siis, sinä hienosieluinen pienokainen", vastasi neiti de Tonnay-Charente, "sillä vaikka täällä ei olekaan miehiä, onhan ainakin kaksi naista, ystävätärtäsi, jotka vakuuttavat, että sinut on nyt todistettu syypääksi vaistomaiseen keimailuun, luonnolliseksi keimailijaksi, joka on lajiaan vaarallisin, mitä maailmassa tapaa."
"Voi, mesdemoiselles!" äännähti la Vallière punastuen ja kyyneltymäisillään.
Molemmat toverit saivat uuden aiheen helähtävän nauruun.
"No, pyydänpä tietoja Bragelonnelta."
"Bragelonnelta?" tokaisi Athénais.
"Niin, siltä suurelta pojalta, joka on urhoollinen kuin Caesar ja terävä ja nerokas kuin herra Fouquet, — poikaparalta, joka on tuntenut sinut jo kaksitoista vuotta, rakastaa sinua, eikä kuitenkaan — jos saamme sinua uskoa — ole koskaan edes sormenpäitäsi suudellut."
"Selitä meille se julmuus helläsydämisen naisen taholta!" sanoi Athénais la Vallièrelle.
"Selitän yhdellä ainoalla sanalla: hyve. Kiellätkö hyveen?"