"Kuulehan, Louise, älä nyt valehtele", virkkoi Aure tarttuen hänen käteensä.
"Mutta mitä minun oikein pitäisikään sanoa?" huudahti la Vallière.
"Sanoa voit mitä hyvänsä, mutta mielipidettäni sinusta en muuta. Olet vaistomainen keimailija eli siis vaarallisin kaikista keimailijoista, sitä vakuutan vieläkin."
"Oi, ei, Herran tähden! Älkää uskoko sellaista!"
"Mitä! Kaksitoista vuotta ehdotonta ankaruutta!"
"Oh, kaksitoista vuotta sitten olin viiden vanha. Lapsen antaumusta ei sovi lukea nuoren tytön viaksi."
"No niin, nyt olet seitsemäntoista täyttänyt: sanokaamme siis, että nykyiselläsi olet vastuussa kolmesta vuodesta. Nämä kolme vuotta olet siis muka ollut herkeämättömän ja hellittämättömän julma? Mutta sinua vastaan haastavat Bloisin mykät siimekset, sovitut kahdenkeskiset kohtaukset, jolloin lasketaan tähtiä, öiset haaveilut plataanien alla, hänen kaksikymmentä vuottansa sinun neljäntoista vuotesi rinnalla, hänen silmiensä tuli puhumassa suoraan sieluusi."
"Vaikka vain, mutta niin on asia!"
"Joutavia, — sehän on mahdotonta!"
"Miksi, hyvä Jumala, se olisi mahdotonta?"