"No, pääsimmehän sentään sievästi siitä pälkäästä!" huudahti Montalais.
"Mesdemoiselles, mesdemoiselles", valitti la Vallière, "pelkään sen olleen pahempaakin kuin susi! Vilpittömästi lausuen ajatukseni olisin mieluummin joutunut siihen vaaraan, että joku peto olisi saattanut syödä minut elävältä, kuin että joku olisi väijynyt siellä kuuntelemassa. Oi, mikä hupsu, mikä hupsu olinkaan! Miten olen saattanut ajatella, miten puhua sellaista!"
Ja samassa hänen otsansa painui alas kuin kaislan latva; hän tunsi polviensa notkuvan, ja menettäen kaikki voimansa hän luisui melkein tajuttomana toveriensa käsivarsista puistokujan ruohoiselle pyörtänölle.
116.
Kuningas on huolissaan.
Jättäkäämme la Vallière-rukka puolittain pyörtyneenä kahden ystävättärensä hoivaan ja palatkaamme Kuninkaan tammen ympäristöön.
Nuo kolme nuorta tyttöä olivat pakoretkellään loitonneet tuskin kahtakymmentä askelta, kun lehvistössä lisääntyi se kahina, joka oli heitä kauhistuttanut. Siirtäessään oksia syrjään kuvastui sillä taholla selvemmin haamu, joka sitten astui esiin pensastosta ja puhkesi nauruun, kun näki tammen ympäristön tyhjäksi. On tarpeetonta sanoakaan, että tämä ilmestys oli nuori ja kaunis aatelismies, ja hän antoi merkin toiselle, joka niinikään pistäysi näkyviin.
"No, sire", virkkoi jälkimmäinen arasti lähestyessään, "onko teidän majesteettinne ajanut nuoret rakastuneet immet pakosalle?"
"Kas, hyvä Jumala, niin tässä kävi", vastasi kuningas; "tule esille vain, Saint-Aignan."
"Mutta olkaa varuillanne, sire, ettei teitä tunneta."