"Kuningas!" kajahti samalla kertaa sekä Montalaisin että Athénaisin suusta.
La Vallière antoi päänsä vaipua käsiensä varaan.
"Oi, niin, kuningas, kuningas!" mutisi hän; "oletteko sitten koskaan nähneet ketään kuninkaaseemme verrattavaa?"
"Olit oikeassa äsken sanoessasi, että sinä näet silmillä hyvin, Louise, sillä sinä katsotkin kauas, liian kauas. Ei kuningas ei ole niitä, joihin me rohkenemme luoda vaivaiset silmämme!"
"Oi, se on totta, se on totta!" huudahti de la Vallière; "kaikki silmät eivät kykene suoraan tähystämään aurinkoa; mutta minä teen sen, minä, vaikka näköni menettäisin."
Ikäänkuin innostuneelta immeltä kirvonneiden sanojen aiheuttamana kuului samassa kahinaa lähimmän pensaan takaa.
Nuoret tytöt kavahtivat pelästyneinä ja näkivät selvästi lehvien liikkuvan, mutta eivät voineet havaita, mistä se johtui.
"Hui! Susi tai metsäkarju!" parkaisi Montalais. "Paetkaamme, mesdemoiselles, paetkaamme!"
Ja kaikki kolme tyttöä nousivat sanomattoman säikyn vallassa, pakenivat ensimmäistä eteensä avautuvaa lehtokujaa pitkin ja pysähtyivät vasta metsän laidassa. Siellä he, hengästyneinä nojaten toisiinsa ja tuntien toistensa sydänten tykytyksen, koettivat rauhoittua, mutta onnistuivat siinä vasta muutaman minuutin päästä. Silloin he huomasivat valoja linnan puolelta ja päättivät rientää niitä kohti.
La Vallière oli menehtymäisillään uupumuksesta. Aure ja Athénais kannattelivat häntä.