"No niin, ketä noista kaikista herrasmiehistä, jotka olet jokseenkin nähnyt, pidät miellyttävimpänä?"
"Niin", tokaisi Montalais, "niin, herra de Saint-Aignaniako, herra de Guichea, herra…?"
"En anna etusijaa kenellekään, mesdemoiselles; minusta ne ovat kaikki yhtäläisiä."
"Koko tuosta loistavasta seurueesta tässä maailman upeimmassa hovissa ei siis kukaan ole sinua miellyttänyt?"
"Sitä en ole sanonut."
"Mutta puhu siis. Anna meidän toki tietää ihanteesi."
"Se ei ole ihanne."
"Se on siis sittenkin olemassa?"
"En tosiaankaan ymmärrä tästä kaikesta mitään, mesdemoiselles", huudahti de la Vallière umpikujaan ahdistettuna. "Mitä! Teillä on sydän kuten minulla, silmät kuten minulla, ja te puhutte herra de Guichesta, herra de Saint-Aignanista, herra… kuka se nyt olisikaan? — vaikka kuningaskin oli siellä."
Nämä hämmentyneellä, kiihkeällä äänellä äkkiä lausutut sanat aiheuttivat silmänräpäyksessä nuoren tytön kummallakin puolella huudahduksen, joka säikähdytti häntä.