Matalassa huoneessa lepäili la Vallière asetettuna tilavaan nojatuoliin ison, kukkapenkereille antavan ikkunan ääreen. Hän hengitti täysin vedoin hyvältä tuoksuvaa yöilmaa. Puku oli avattu hakasistaan poven kohdalta, ja rypistyneet pitsit sekaantuivat kauneihin, vaaleihin kutreihin, jotka olivat hajallisina valahtaneet hartioille. Raukeat silmät, joiden hohto ei ollut kokonaan sammunut, kylpivät kyynelissä; hän eli enää vain kuin unelmiemme kauniit kuvat, jotka aivan kalpeina ja runollisina liitelevät nukkujan suljettujen silmien ohi, avaten hiukan siipiään niitä liikuttamatta, raottaen huuliaan äänettöminä.
Tällä la Vallièren helmiäiskalpeudella oli kuvaamaton tenho; sielullinen ja ruumiillinen kärsimys olivat antaneet hänen hempeille kasvoilleen ylevän murheen rauhallisuuden. Käsivarsien ja vartalon täydellinen hervottomuus muistutti enemmän kuollutta kuin elävää; hän ei näkynyt kuulevan toveriensa supattelua eikä etäisemmän ympäristön sorinaa. Hän oli vaipunut omaan itseensä, ja hänen kauniit, pitkät ja hoikat kätensä vavahtelivat tuon tuostakin kuin näkymättömistä kosketuksista. Kuninkaan tuloakaan hän ei huomannut, — niin syventynyt hän oli unelmiinsa.
Ludvig näki kaukaa nämä viehkeät kasvot, joille kirkas kuu valoi hopeasäteittensä puhdasta hohdetta.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän ehdottomasti pelästyen; "hän on kuollut!"
"Ei, ei, sire", selitti Montalais hiljaa. "Hän voi päin vastoin paremmin. Eikö totta, Louise, voithan sinä paremmin?"
La Vallière ei vastannut mitään.
"Louise", jatkoi Montalais, "kuningas suvaitsee olla levoton terveydestäsi."
"Kuningas!" huudahti Louise kohoutuen äkkiä ikäänkuin liekehtivä valo olisi pulpahtanut hänen sydämensä pohjukasta. "Kuningas kysyy minun vointiani?"
"Niin", vastasi Montalais.
"Kuningas on siis täällä?" virkkoi la Vallière rohkenematta katsoa ympärilleen.