"Tuo ääni, tuo ääni!" kuiskasi Ludvig vilkkaasti Saint-Aignanin korvaan.
"Kah, tosiaankin", myönsi Saint-Aignan, "teidän majesteettinne on oikeassa, siinä on auringon ihastelijatar."
"Sh!" varoitti kuningas. Sitten hän lähestyi la Vallièrea. "Te voitte pahoin, mademoiselle? Äsken puistossa näin teidät ihan tainnuksissa. Miten se sattui?"
"Sire", änkytti tyttöparka vapisten ja kalpeana, "sitä en tosiaankaan osaa sanoa."
"Olitte kai kävelyllä liiaksi", arveli kuningas, "ja kenties väsymys…"
"Ei, sire", ehätti Montalais selittämään ystävättärensä puolesta, "väsymyksestä se ei voinut johtua, sillä me olimme viettäneet osan iltakautta istuen Kuninkaan tammen alla."
"Kuninkaan tammen alla?" toisti hallitsija säpsähtäen, ja merkitsevästi iskien silmää kreiville hän kuiskasi: "En siis erehtynyt."
"Ah, niin", sanoi Saint-Aignan, "Kuninkaan tammen alla neiti de Tonnay-Charenten kanssa."
"Miten sen tiedätte?" kysyi Montalais.
"Hyvin yksinkertaisesti siten, että neiti de Tonnay-Charente kertoi minulle."