Kruununprinssi oli eronnut puolisostaan mitä parhaalla tuulella, ja päivän touhusta uupuneena hän oli vetäytynyt huoneisiinsa, jättäen kunkin viettämään yönsä miten halusivat. Tullessaan kotiin Monsieur oli laittautunut yöpukuunsa kaikella sillä huolittelulla, jota hänen elpynyt itsetyytyväisyytensä nyt erityisesti innosti. Kamaripalvelijansa siten työskennellessä hän hyräili itsekseen parhaita balettisävelmiä, joiden säestyksellä kuningas oli äskettäin tanssinut. Sitten hän kutsutti vaatturinsa näyttämään huomispäiväisiä pukujaan ja jakoi heille runsaita lahjapalkkioita, kun nämä tamineet osuivat hänen mielensä mukaisiksi. Lopuksi Monsieur osoittausi mitä suosiollisimmaksi Lotringin junkkarille, joka oli nähnyt hänen lähtevän kotiin ja pistäysi itse perässä. Tervehdittyään prinssiä suosikki seisoi hetkisen äänettömänä niinkuin ampujaosaston päällikkö, joka tarkastelee asemaa päättääkseen, mihin kohtaan hän ensin tähtäisi tulensa; kotvasen kuluttua hän näkyi olevan selvillä ja kysäisi:
"Oletteko huomannut erästä omituista seikkaa, monseigneur?"
"Mitä niin?"
"Sitä näennäisen tylyä vastaanottoa, jonka kreivi de Guiche sai hänen majesteetiltaan."
"Näennäisen?"
"Niinpä tietenkin, koska kuningas todellisuudessa palautti hänelle suosiollisuutensa."
"Mutta sitä en minä havainnut", vastusti prinssi.
"Mitä! Ettekö nähnyt, miten hänen majesteettinsa — sen sijaan että olisi lähettänyt hänet takaisin maanpakoonsa, kuten olisi ollut luonnollista — hyväksyi hänen kummallisen vastaanhangoittelunsa, salliessaan hänen ottaa paikkansa baletissa?"
"Ja sinun mielestäsi kuningas menetteli väärin, chevalier?" kysyi Monsieur.
"Ettekö te ole samaa mieltä, prinssi?"