"Madame, kuningas on ainakin yhtä paljon ihminen kuin hän on aurinkokin, — sen olen juuri äsken nähnyt, kun la Vallière vaipui hänen syliinsä."
"La Vallière vaipui kuninkaan syliin?"
"Oi, se oli mitä somin kuvaelma! Kuvitelkaahan, että neiti de la Vallière kaatui taaksepäin ja…"
"No, mitä te näitte? Sanokaa, puhukaa."
"Minä näin, mitä kymmenen muuta henkilöä näki samalla kertaa kuin minäkin; minä näin, että de la Vallièren vaipuessa hänen syliinsä kuningas oli vähällä pyörtyä."
Madamelta pääsi pieni parahdus. Se oli ainoa merkki hänen sielussaan kiehuvasta suuttumuksesta.
"Kiitos", sanoi hän väkinäisesti nauraen; "te olette erinomainen kertoja, herra de Saint-Aignan."
Ja yksinään ja ikäänkuin tukehtumaisillaan hän riensi pois linnaa kohti.
118.
Yöllisillä retkillä.