"No, toivoakseni se huhu silti leviää", vastasi kuningas hajamielisesti.
Madame odotti vielä; hän tahtoi tietää, puhuisiko kuningas hänelle seikkailusta suuren tammen alla. Mutta tämä ei siitä hiiskunut sanaakaan. Madamekin puolestaan oli siitä vaiti, ja niin kuningas hyvästeli hänet uskomatta hänelle mitään koko asiasta.
Tuskin oli Madame nähnyt kuninkaan loittonevan, kun hän lähti tavoittamaan Saint-Aignania. Tämä oli helposti löydettävissä. Kreivi oli kuin saattajalaivat, jotka aina seuraavat suuria aluksia. Saint-Aignan oli juuri henkilö, jollaista Madame nykyisessä mielentilassaan tarvitsi. Keikari etsi vain korvaa, joka olisi arvokkaampi kuin muiden, kertoakseen sille tapauksen yksityiskohtia myöten. Eikä hän säästänyt Madamea ainoaltakaan tiedolta. Kun hän oli lopettanut, virkkoi tämä:
"Myöntäkää, monsieur, että se on sievä tarina."
"Ei tarina, vaan kertomus."
"Tarina tai kertomus, myöntänette toki, että se on juteltu teille niinkuin te sen nyt haastoitte minulle, itse sentään olemattanne saapuvilla?"
"Kautta kunniani, madame, minä olin paikalla."
"Ja te uskotte kreivittären tunnustuksen vaikuttaneen kuninkaaseen?"
"Niinkuin neiti de Tonnay-Charenten sanat tehosivat minuun", vastasi Saint-Aignan. "Ajatelkaahan toki, madame, neiti de la Vallière vertasi kuningasta aurinkoon. Onhan se imartelevaa!"
"Kuningas ei anna vallata itseään sellaisella imartelulla."