"Enhän toki!" sanoi Monsieur. "Guiche on älykäs ja miehuullinen poika, mutta hän on esiintynyt kevytmielisesti Madamen seurassa: en suo hänelle pahaa enkä hyvää."
Junkkari oli syytänyt myrkkyänsä Guichea vastaan kuten oli yrittänyt kuninkaankin suhteen menetellä; mutta hän luuli huomaavansa, että nyt oli suvaitsevaisuutta ja täydellistä välinpitämättömyyttäkin ilmassa ja että hän ei voisi saada asiaa valaistuksi muutoin kuin pitelemällä lamppua ihan aviomiehen nenän alla. Sillä keinoin saattaa toisinaan korventaa muita, mutta usein siinä polttaa omat hyppysensä.
— Hyvä on, hyvä on, — tuumi junkkari itsekseen; — minäpä odotan de Wardesia. Hän saa päivässä enemmän aikaan kuin minä kuukaudessa, sillä minä luulen — Jumala minua tai pikemmin häntä armahtakoon — että hän on vielä kateellisempi kuin minä. Eikä minulle de Wardeskaan ole välttämätön, kunhan vain tapahtuu jotakin, mikä paremmin selvittäisi minulle asemaa. Että de Guiche on häädettynäkin tullut takaisin, se kyllä on arveluttava seikka, mutta sen merkitys vähenee, kun toiselta puolen ottaa lukuun, että de Guiche palasi sellaiseen aikaan, jolloin hän ei enää herätä Madamen mielenkiintoa. On todella ilmeistä, että Madamen harrastus on kääntynyt kuninkaaseen. Mutta siitä puhumattakaan, että minun hampaani eivät pystyisi puremaan kuningasta, se ei olisi tarpeellistakaan, sillä Madame ei voi pitkääkään aikaa omistaa hänelle erityistä huomaavaisuutta, jos kerran kuningas ei enää ajattele Madamea, kuten nyt huhutaan. Niinpä siis pitääkin minun pysyä alallani ja odottaa uutta oikkua, jonka mukaan voin valita kantani.
Ja junkkari ojentausi alistuvasti lepotuoliin, johon Monsieur salli suosikin asettua hänen läsnäollessaan, ja kun hänellä ei enää ollut mitään ilkeyksiä sanottavana, ei Lotringin junkkari keksinyt muutakaan haasteltavaa. Onneksi Monsieur oli jo varemmin päässyt hyvälle tuulelle, kuten sanottu, ja siitä riitti kahdenkin osalle, kunnes hän lähetti pois palvelijansa ja virkailijansa sekä läksi makuuhuoneeseensa. Yksinäisyyteen vetäytyessään hän jätti junkkarin toimeksi lausua terveisensä Madamelle ja ilmoittaa tälle, että Monsieur ei hammassäryn pelosta enää aikonut pistäytyä ulos puiston raikkaaseen yöilmaan.
Junkkari saapui prinsessan huoneistoon juuri kun tämä palasi ulkoa. Hän suoritti tehtävänsä uskollisen sanansaattajan tavoin ja pani heti merkille, kuinka välinpitämättömästi ja melkein hämmentyneestikin Madame kuuli puolisonsa ilmoituksen. Hän vainusi tässä jotakin uutta. Jos Madame olisi tämän näköisenä ollut lähtemässä liikkeelle, niin junkkari olisi seurannut häntä. Mutta prinsessahan tuli kotiin, joten ei ollut mitään tehtävissä. Junkkari pyörähteli paikallaan kuin toimeton haikara, nuuski niin sanoaksemme ilmaa, maata ja vettä, pudisti päätänsä ja valitsi koneellisesti suuntansa kukkapenkereille päin.
Hän ei ollut edennyt sataakaan askelta, kun kohtasi kaksi nuorta miestä, jotka kävelivät käsikynkässä kallella päin potkiskellen hiekkapolun pikku kiviä tieltänsä ja tällä epämääräisellä huvikkeella säestäen ajatuksiaan. He olivat Guiche ja Bragelonne. Vaikka noiden ystävysten näkeminen aina herätti Lotringin junkkarissa ehdotonta tympeyttä, tervehti hän heitä kuitenkin juhlallisella kumarruksella, joka maksettiin hänelle korkoineen takaisin. Sitten nähdessään puiston tyhjentyvän väestä ja valojen alkavan sammua, samalla kun jo aamutuulikin kävi puhaltamaan, junkkari poikkesi vasemmalle ja palasi linnaan pikku pihan kautta, ystävysten kääntyessä oikealle isoon puistoon päin.
Junkkari oli juuri astumaisillaan ylös pikku portaita, jotka johtivat salaovelle, kun hän näki kahden naisen perätysten ilmestyvän holvikäytävään, joka yhdisti pienen linnanpihan isoon. He kiirehtivät niin nopeasti, että silkkihameiden kahina kuului jo tummentuneessa yössä. Tuollaiset viitat, soreat vartalot ja olletikin etummaisen sekä salamyhkäinen että korkea ryhti herättivät aatelismiehen huomiota.
"Tuon parin minä varmaankin tunnen", sanoi hän itsekseen, pysähtyen portaiden alimmalle askelmalle. Vainukoiran vaisto olisi saanut hänet hiipimään perässä, mutta hänet tavoitti lakeija, joka oli jo jonkun aikaa etsinyt isäntäänsä. "Monsieur", ilmoitti hän, "posti on tullut."
"Hyvä, hyvä", sanoi junkkari; "jääköön huomiseen."
"Siinä vain on kiireellisiä kirjeitä, jotka herra chevalier kenties mielellään lukisi heti."