Madame vakuuttautuu siitä, että kuuntelemalla saa selvän puhutusta.
Syntyi hetkeksi hiljaisuus, ikäänkuin kaikki yön salaperäiset äänet olisivat vaienneet Madamen kera kuuntelemaan tätä nuorten sydänten luottavaista haastelua lemmenasioista.
Oli Raoulin vuoro puhua. Hän nojasi mukavasti suuren tammen runkoon ja virkkoi pehmeällä, sointuvalla äänellään:
"Voi, paras ystävä, se on suuri onnettomuus."
"Ah, niin kylläkin", huudahti toinen; "hyvin suuri!"
"Sinä et kuuntele minua, de Guiche, tai oikeastaan et käsitä. Onnettomuutena ei ole se, että rakastat, vaan että sinä et osaa salata rakkauttasi."
"Kuinka niin?" huudahti de Guiche.
"Niin, sinä et laisinkaan huomaa sitä seikkaa, että sinä et enää puhu vain ainoalle oikealle ystävällesi, miehelle, joka mieluummin antaisi surmata itsensä kuin pettäisi sinut, — et huomaa laisinkaan, sanon, että nykyisin et usko rakkauttasi ainoastaan parhaalle ystävällesi, vaan jokaiselle vastaantulijalle."
"Jokaiselle vastaantulijalle!" ähmistyi de Guiche. "Miten voitkaan väittää niin päättömiä, Bragelonne!"
"Minä puhun totta."