"Mahdotonta! Millä tavoin olisin tässä kohden tullut varomattomaksi?"
"Tahdon sanoa, veikkonen, että silmäsi, eleesi, huokauksesi puhuvat, vaikka hillitsetkin kielesi. Jokainen liiallinen intohimo saa ihmisen suunniltaan. Sellainen ihminen ei enää ole omassa vallassaan, hän on hulluutensa uhri, joka kertoilee tuskaansa puille, hevosille, ilmalle, kun ei ole älyllistä olentoa hänen ääntänsä kuulemassa. Mutta ota huomioon, ystävä poloinen, kuinka ani harvoin sattuu, ettei ketään olisi kuuntelemassa sanojamme, varsinkin milloin, kun niitä ei saisi kukaan kuulla."
De Guiche huokasi syvään.
"Niin", jatkoi Bragelonne, "minun täytyy surkutella sinua. Palattuasi tänne olet sata kertaa ja sadalla eri tavalla kertonut rakkaudestasi häneen, ja kuitenkin jo pelkkä paluu oli itsessään hirveä varomattomuus. Teen siitä siis sen johtopäätöksen, että ellet paremmin hallitse esiintymistäsi, tapahtuu piankin räjähdys. Kuka sinut silloin pelastaa? Sanohan, vastaa minulle. Ja kuka pelastaa edes hänetkään? Sillä vaikka hän onkin aivan syytön rakkauteesi, antaa kuitenkin sinun kuohuntasi hänen vihollistensa käsiin aseen."
"Voi, hyvä Jumala!" jupisi de Guiche, ja raskas huokaus seurasi näitä sanoja.
"Tuo ei ole mikään vastaus, de Guiche."
"Onpa kyllä."
"No, mitä siis vastaatkaan?"
"Minä vastaan, ystäväni, että sinä päivänä en ole kuolleempi kuin tänäänkään."
"Minä en käsitä."