Raoul katseli ystäväänsä, ja kun tämä liikutukseensa tukehtumaisillaan painoi päänsä taaksepäin tammen runkoa vasten, kysyi hän: "Voiton! Millaisen?"
"Millaisenko?"
"Niin, millaisen?"
"Jonakuna päivänä minä astun hänen luokseen, jonakuna päivänä minä sanon hänelle: 'Olin nuori, olin hullu rakkaudesta, mutta minulla oli kylliksi kunnioitusta langetakseni jalkojenne juureen, ja olisin virunut siinä otsa tomussa, ellei katseenne olisi kohottanut minua ja rohkaissut suutelemaan kättänne. Minä luulin ymmärtäväni silmäyksenne, minä nousin, ja sitten, vaikka minä en muuta tehnyt kuin jos mahdollista rakastin teitä entistä enemmän, te aivan huolettomasti löitte minut maahan sydämettömän, uskottoman, lemmettömän naisen oikusta vain! Te ette ansaitse, niin täysiverinen kuninkaallinen prinsessa kuin olettekin, te ette ansaitse kunniallisen miehen rakkautta, ja minä rankaisen itseäni kuolemalla syystä että olen teitä liiaksi rakastanut, ja kuolen teitä vihaten.'"
"Oo", huudahti Raoul säikähtyneenä nuoren miehen sanoissa kaikuvasta syvästä todellisuuden sävystä, "sanoinhan sinulle, de Guiche, että olet hullu!"
"Niin, niin", äännähti de Guiche, jatkaen ajatustaan, "koska meillä ei täällä enää ole sotia, niin lähden pois pohjoiseen, tarjoutuakseni keisarikunnan palvelukseen, ja kaitpa joku unkarilainen, kroaatti tai turkkilainen armahtaa minua luodillaan."
De Guichen juuri lopettaessa joku rahina sai hänet säpsähtämään ja samalla Raoulin kavahtamaan jaloilleen; mutta kreivi jäi puheeseensa ja mietelmiinsä vaipuneena istualleen, puristaen molemmilla käsillään päätänsä. Pensaat taipuivat sivulle, ja nuorten miesten eteen ilmestyi kalpea nainen, puku epäjärjestyksessä. Toisella kädellään hän siirsi oksia syrjään, jotta ne eivät löisi häntä kasvoihin, ja toisella kohotti hartioitaan peittävän viittansa pussikaulusta.
Noista kosteina leimuavista silmistä, majesteettisesta käynnistä, ylväästä liikkeestä ja vielä paljon enemmän oman sydämensä sykinnästä de Guiche tunsi Madamen ja huudahtaen siirsi kätensä ohimoilta silmilleen. Vapisten ja hämmentyneenä Raoul pyöritti hattua käsissään, sopertaen epämääräisiä kohteliaisuuksia.
"Herra de Bragelonne", sanoi prinsessa, "tahdotteko olla niin hyvä ja mennä katsomaan, ovatko neitini jossakin tuolla lehtokäytävillä tai Viisikulmiolla. Ja jääkää te, herra kreivi, tarjotaksenne minulle käsivartenne, sillä minä olen väsynyt."
Jos salama olisi iskenyt onnettoman nuoren miehen jalkojen juureen, olisi se häntä vähemmän tyrmistyttänyt kuin nämä kylmät ja ankarat sanat. Mutta, kuten hän juuri pääsi sanomasta, hän oli rohkealuontoinen mies ja oli vakaalla mielellä tehnyt päätöksensä. Kreivi siis nousi, ja nähdessään Bragelonnen epäröimisen antoi hän tälle silmäniskun, joka kuvasti alistuvaisuutta ja harrasta kiitollisuutta. Sensijaan että olisi heti vastannut Madamelle hän astahti varakreiviä kohti, ja ojentaen hänelle prinsessan pyytämän käden puristi huokaisten toverinsa uskollista kättä, ikäänkuin uhratakseen ystävyydelle sen elonkipinän, joka hänen sydämensä pohjalla vielä kyti.