Madame odotti, — tuo ylpeä ja maltiton nainen tosiaankin odotti, kunnes tämä mykkä puhelu oli päättynyt. Hänen kätensä, hänen kuninkaallinen kätensä, pysyi ojennettuna ilmassa, ja Raoulin lähdettyä se painui ilman suuttumusta, mutta ei ilman liikutusta kreivin käsivarrelle.

He olivat yksinään synkässä, äänettömässä metsässä, jossa ei enää kuulunut muuta kuin Raoulin askeleet nopeasti etääntymässä puiden varjostamilla poluilla. Heidän yläpuolellaan levitti metsä tiheätä ja tuoksuvaa lehväholviaan, jonka lomitse siellä täällä taivaan tähtöset tuikkivat.

Madame vei de Guichea hiljaa satasen askelta tässä epäluotettavassa metsässä, joka illan mittaan oli kuullut ja muille ilmaissut niin paljon asioita. Näin he saapuivat läheiselle aukiolle, mistä saattoi nähdä jonkun matkaa ympärilleen.

"Minä tuon teidät tänne", virkkoi hän aivan kuohuksissaan, "koska sieltä, missä olimme, kuuluu joka sana."

"Kuuluu joka sana, niinkö sanoitte, Madame?" toisti nuori mies koneellisesti.

"Niin."

"Ja se merkitsee?" mutisi de Guiche.

"Niin ollen minä kuulin kaikki teidän puheenne."

"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Se minulta vielä puuttui!" änkytti de Guiche, ja hän painoi päänsä alas niinkuin uupunut uimari laskee päänsä aaltoon, joka hänet nielee.

"Te siis arvostelette minua siltä kannalta kuin sanoitte?" virkkoi Madame.