"Hän juuri. Antaa määräyksiään juhlavalaistuksen toimeenpanijoille huomista varten."
"Kiitos, monsieur."
Ja päänliikkeellä herra Fouquet ilmaisi saaneensa kaikki haluamansa tiedot. Junkkari puolestaan, joka päinvastoin ei ollut saanut mitään tietää, vetäytyi pois syvään kumartaen. Tuskin oli hän lähtenyt, kun Fouquet kulmiaan rypistäen vaipui äänettömänä mietteisiinsä. Aramis tarkasteli häntä hetkisen jonkunlaisella surumielisellä säälillä.
"Kah", virkkoi hän, "johan pelkkä tuon miehen nimikin saa teidät järkkymään! Hyväinen aika! Vastikään oltuanne voitonvarma ja iloinen te synkistytte tuon keskinkertaisen aaveen näkemisestä. Kuulkaahan, monsieur, uskotteko onneenne?"
"En", vastasi Fouquet alakuloisesti.
"Ja miksi ette?"
"Siksi että olen tällä hetkellä liian onnellinen", vastasi toinen väräjävällä äänellä. "Ah, hyvä d'Herblay, te, joka olette niin laajatietoinen, tunnette varmaan kertomuksen eräästä Samoksen tyrannista. Mitä voin minä heittää mereen torjuakseni uhkaavan onnettomuuden? Voi, toistan vieläkin, ystäväni, että olen liian onnellinen! Niin onnellinen, etten mitään enempää toivo… Olen noussut niin korkealle… Tiedätte tunnuslauseeni: Quo non ascendam. Minä olen noussut niin korkealle, että nyttemmin voin vain laskeutua. Mahdotonta on siis minun uskoa jatkuvaa menestystä, se kun jo on inhimillisestä edistyksestä poikkeava."
Aramis hymyili tähdäten seuralaiseensa leppoisan ovelan katseen.
"Jos tuntisin onnenne, johon viittaatte", virkkoi hän, "niin ehkä pelkäisin teidän joutuvan epäsuosioon; mutta te pidätte minua todellisena ystävänänne, nimittäin vain onnettomuudessa hyvänä apuna. Se on jo paljon ja kallisarvoista, sen tiedän; mutta minulla on tosiaan oikeus pyytää teitä aika-ajoin uskomaan minulle onnellisiakin kokemuksianne, joihin tiedätte minun ottavan hartaammin osaa kuin jos ne sattuisivat minulle itselleni."
"Hyvä kirkkoruhtinas", nauroi Fouquet, "minun salaisuuteni ovat liian lihallisia, uskoakseni niitä piispalle, olkoon hän kuinkakin maailmallinen."