"Sinä päivänä, jos se päivä koskaan koittaa", lausui Aramis tyynesti, "me kyllä osaamme tulla toimeen ilman herra Colbertin ystävyyttä tai uhmata hänen epäsuosiotaan. Mutta sanokaa minulle, hyvä herra Fouquet, miksi ollenkaan neuvottelette tuon myyrän kanssa, kuten häntä suvaitsette nimittää? En käsitä siitä olevan mitään hyötyä. Miksi ette sensijaan mene kuninkaan tai edes Madamen puheille?"
"Madamenko?" virkkoi yli-intendentti muistelustaan hajamielisenä.
"Niin kylläkin… Madamen."
"Muistattehan", jatkoi Aramis, "että meille on ilmoitettu Madamen päässeen kuninkaan suureen suosioon pari kolme päivää sitten. Olisi luullakseni teidän valtioviisautenne ja minun suunnitelmieni mukaista, että uutterasti mielistelisitte hänen majesteettinsa ystävättäriä. Tällä tavoin voitte vastustaa herra Colbertin kasvavaa vaikutusvaltaa. Käykää siis mahdollisimman pian Madamen luona ja hankkikaa hänestä liittolainen."
"Mutta", epäröi Fouquet, "oletteko aivan varma, että kuninkaan silmät tällä hetkellä todellakin ovat iskeytyneet häneen?"
"Jos viisari olisi kääntynyt, on sen täytynyt tapahtua vasta eilisaamusta lähtien. Tiedättehän, että minulla on urkkijani."
"Hyvä, minä lähden sinne suoraa päätä, ja kaiken varalta osuu minulla olemaan esittelyvälinekin — kaksi komeata vanhanaikaista kameaa timanttikehyksessä."
"Olen ne nähnyt, — kerrassaan upeita ja ruhtinaallisia."
Heidät keskeytti sanantuojaa opastava palvelija.
"Herra yli-intendentille", virkkoi kuriiri äänekkäästi, antaen Fouquetille kirjeen.