"Oh, kuulkaahan, minä pyydän, rakas Montalais", huudahti Manicamp, "älkää paetko. Hitto, — minulla on vielä erittäin tärkeitä asioita teille sanottavana."
— Montalais! — ajatteli de Saint-Aignan; — yksi niistä kolmesta! Noilla kolmella toveruksella on siis kullakin seikkailunsa, mutta luulinpa, että hänen armastelijansa oli herra Malicorne eikä Manicamp.
Puhekumppaninsa pyytelyn johdosta Montalais pysähtyi keskivälille tikapuita, samalla kun Manicamp ponnistausi ylemmäksi kastanjapuussaan joko paremmin nähdäkseen tai korjatakseen väsyttävää, vaivalloista asentoaan.
"No", virkkoi hän, "kuunnelkaa nyt minua. Tottahan tiedätte, ettei minulla ole mitään pahoja aikeita."
"Eipä tietenkään… Mutta miksi siis lähetittekään minulle sen kirjeen, vedoten kiitollisuuteeni, ja miksi pyysitte tätä kohtausta tähän aikaan ja tällaisessa paikassa?"
"Olen vedonnut kiitollisuuteenne muistuttamalla teille, että minä se toimitin teidät Madamen seurueeseen, koska pidin sellaista vetoamista varmimpana keinona, saadakseni tämän hartaasti haluamani kohtauksen, jonka olettekin suvainnut minulle suoda. Miksikö olen teiltä pyytänyt sitä tällä hetkellä ja tällaisessa paikassa? Siksi että hetki tuntui minusta vaarattomalta ja paikka yksinäiseltä, sillä minun oli pyydettävä teiltä sellaista, mikä vaati näitä kahta edellytystä."
"Herra de Manicamp!"
"Kaikessa kunniallisuudessa, hyvä neiti."
"Herra de Manicamp, lienee soveliaampaa minun jo lähteä."
"Kuunnelkaa minua, muutoin hyppään pesästäni teidän puolellenne, ja varokaa uhmaamasta minua, sillä juuri tällä hetkellä minua kiusaa mitä hankalin oksa ja ärsyttää sietämättömästi. Älkää matkiko tätä oksaa, vaan kuunnelkaa minua."