"Herra Malicorne", huudahti Montalais, "minä kiellän teitä ryömimästä muurin yli; muutoin suutun teille vakavasti!"
Malicorne oli jo ojentanut toisen jalkansa muurinharjaa kohti, mutta veti sen alakuloisena takaisin.
"Sh!" kuiskasi Manicamp.
"Mikä on?" kysyi Montalais.
"Kuulen askeleita."
"Hyvä Jumala!"
Epäillyt askeleet alkoivat tosiaan kuulua aivan selvästi, lehvät kääntyivät sivulle, ja Saint-Aignan ilmestyi näyttämölle, hymy silmänurkissa ja käsi ojennettuna, yllättäen kunkin siinä asennossa, missä he olivat: Malicornen puussa kaula ojolla, Montalaisin tikkailla ja Manicampin maassa jalka pystyssä valmiina lähtemään liikkeelle.
"Hei, hyvää iltaa, Manicamp!" huudahti kreivi. "Tervetuloa, rakas ystävä. Te ette ollut seurassamme tänä iltana, ja teitä kaivattiin. Neiti de Montalais, teidän… nöyrin palvelijanne!"
Montalais punastui.
"Ah, hyvä Jumala!" sopersi tyttö, peittäen kasvonsa käsillään.