"Mademoiselle", virkkoi de Saint-Aignan, "rauhoittukaa; tunnen viattomuutenne ja annan hyvän todistuksen puolestanne. Seuratkaa te minua, Manicamp. Lehtokuja, tienristeys ja sokkelo tuntevat minut; minä olen Ariadnenne. Kas, siinähän löytyikin se teidän jumalaistarullinen nimenne!"
"Niin, aivan oikein. Kiitos, kreivi!"
"Mutta viekää samalla myöskin herra Malicorne, hyvä kreivi", kehoitti Montalais.
"Ei, ei", vastusti nyt Malicorne, "herra Manicamp on jutellut kanssanne mielensä mukaan, ja nyt on minun vuoroni, jos suvaitsette, mademoiselle. Minulla on puolestani teille paljon puheltavaa tulevaisuudestamme."
"Kuuletteko?" virkkoi kreivi nauraen. "Jääkää vain hänen seuraansa, mademoiselle. Tämä on oikea salaisuuksien yö."
Ja tarttuen Manicampin käsivarteen kreivi vei hänet nopeasti tietä kohti, jonka Montalais niin hyvin tunsi ja niin huonosti neuvoi.
Montalais seurasi heitä silmillään niin kauan kuin hämy salli.
124.
Miten Malicorne oli pantu muuttamaan Komean Riikinkukon majatalosta.
Sillaikaa kun Montalais saatteli katseellaan kreiviä ja Manicampia, oli Malicorne käyttänyt hyväkseen nuoren tytön hajamielisyyttä ja sijoittunut siedettävämmin. Kun tyttö kääntyi, pisti siis Malicornen aseman muutos heti hänen silmäänsä. Malicorne istui kuin mikäkin apina, selkä muuria vasten ja jalat tikapuiden ylimmällä askelmalla. Villit viiniköynnökset ja kuusamat seppelöivät hänen päätänsä kuin faunin, jolle alempana kiertävät muratinoksat hyvinkin sattuvasti muodostuivat pukinsorkiksi. Montalais taasen oli kuin ilmetty metsänneito.