La Vallière kohotti kumppaniinsa kauniit silmänsä, puhtaat ja syvät kuin kevättaivaan sini.

"Ja minä", sanoi hän, "kysyn nyt sinulta, minkätähden meidät kutsuttiin Madamen luokse, miksi olemme nukkuneet hänen huoneissaan emmekä erikseen, mistä syystä sinä yöllä tulit niin myöhään, ja mistä se valvonta johtuu, jonka varokeinoihin meidät on joka askeleella alistettu?"

"Rakas Louise, sinähän vastaat minun kysymykseeni toisella tai kymmenelläkin kysymyksellä, mutta sellainen ei kelpaa. Minä selitän sinulle tuon kaiken myöhemmin; ne seikat ovat toisarvoisia, joten voit huoletta odottaa siksi. Minä kysyn sinulta — sillä siitä johtuu kaikki muu —, onko vai eikö ole mitään salaisuutta olemassa?"

"En tiedä, onko asiassa mitään salaisuutta", sanoi la Vallière, "mutta sen tiedän, että on tapahtunut joku varomattomuus siitä asti kun puhuin niin typerästi kuninkaasta ja vielä älyttömämpänä pyörryin; kaikki nyt lausuvat meistä huomautuksiaan."

"Sinusta, saat sanoa, kultaseni", oikaisi Montalais nauraen, "sinusta ja Tonnay-Charentesta, jotka molemmin teitte tunnustuksenne pilville ja onnettomuudeksi saitte sivullisia kuulijoita."

La Vallière taivutti päänsä alas. "Sinä todella muserrat minut", valitti hän.

"Minä?"

"Niin, kiusaat minut kuoliaaksi pilapuheillasi."

"Kuulehan, kuulehan, Louise! En puhu piloja, vaan olen oikein vakavalla mielellä. En ole turhan takia siepannut sinua linnasta, jäänyt messusta, teeskennellyt Madamen tavoin päänsärkyä, jota hänellä oli yhtä vähän kuin minullakaan, ja kaiken kaikkiaan käyttänyt kymmenkertaisesti runsaammin valtioviisautta kuin herra Colbert on saanut perintönä Mazarinilta ja nyt sovelluttaa herra Fouquetia vastaan; tahtoessani täten päästä kertomaan sinulle seitsemän suruani ja kahdeksan murhettani ei kelpaa tulokseksi, että kun me lopultakin olemme rauhassa eikä kukaan kuule meitä, sinä silloin alkaisit teeskennellä minulle. Ei, ei, ole varma siitä, että kun kysyn sinulta, se ei tapahdu vain uteliaisuudesta, vaan todella arveluttavaksi käyneen asemamme vuoksi. Ihmiset tietävät tuon tunnustuksesi ja puhuvat siitä. Jokainen koristelee tarinaa parhaan taitonsa mukaan mielikuvituksen kukkasilla; sinulla on kunnia pitää koko hovin huomaavaisuutta vireillä, kultaseni, ja ne monet hellät ja henkevät lausumat, joita sinun tiliisi sepitetään, saisivat neiti de Scudéryn ja hänen veljensä pakahtumaan kateudesta, jos ne tunnollisesti selostettaisiin heille."

"Mutta, hyvä Montalais", sanoi tyttöpoloinen, "sinä tiedät paremmin kuin kukaan, mitä minä olen sanonut, kun lausuin sen juuri sinulle."