"Kenraali Monk, sire, ei ole voinut saada ilmi aarretta."
"Mahdollista kyllä, mutta onko minun antauduttava Monkin käsiin tavoittaakseni sitä? Oi, te näette kai, kreivi, että minun ei sovi enää luottaa kohtaloon, koska se paiskaa minut maahan joka kerta kun nousen. Mitä voin tehdä, kun Parry on ainoana apurinani, — Parry, jonka Monk on jo kerran häätänyt luotansa? Ei, ei, kreivi, taipukaamme tähän viimeiseen iskuun."
"Luuleeko teidän majesteettinne, että minulle voisi onnistua, mitä te ja Parry ette voi ottaa tehtäväksenne?"
"Tekö, kreivi, tahtoisitte lähteä sinne?"
"Jos teidän majesteettinne näkee hyväksi", vastasi Atos kumartaen kuninkaalle, "niin lähden."
"Te, joka vietätte täällä niin onnellista elämää, kreivi!"
"Minä en pääse milloinkaan onnelliseksi, sire, niin kauan kun minulla vielä on velvollisuus täyttämättä; teidän onnenne valvominen ja kuninkaallisen isänne rahojen paras käyttäminen on pyhä velvollisuus, jonka hän jätti sitoumuksekseni. Antakoon teidän majesteettinne siis vain merkin, niin seuraan teitä."
"Voi, monsieur", sanoi kuningas unohtaen kaiken hovikaavan ja heittäytyen Atoksen kaulaan, "te todistatte minulle, että taivaassa on Jumala, joka toisinaan lähettää valittujansa täällä maan päällä huokaileville kovaosaisille!"
Peräti liikuttuneena nuoren kuninkaan mielenkuohusta Atos kiitti häntä hyvin kunnioittavasti ja huusi ikkunansa ääreen astuen:
"Grimaud, hevoseni!"