"Monsieur epäilee vilpittömyyttäni! Voi, se pahoittaa mieltäni kovasti!"
"Perhana hänen liukkaan kielensä periköön!" murisi d'Artagnan. "Maalaiskollo on paljon parempi suorine puheineen!… Hyvästi!"
"Monsieur, minulla on kunnia lausua teille nöyrät jäähyväiseni."
"Se tolvana on sietämätön!" nurkui d'Artagnan itsekseen.
Hän loi viimeisen silmäyksen maahoviin, käänsi hevosensa ja ratsasti pois ilmaisematta ulkonaisesti mitään närkästystä tai hämiä.
Päästyään muurin päähän ja pois näkyvistä hän hengähti kiivaasti.
"Katsotaanpa", hän alkoi järkeillä, "olikohan Atos kotona?… Ei, kaikki laiskurit, jotka seisoskelivat pihalla käsivarret ristissä, olisivat ahertaneet otsansa hiessä, jos heidän isäntänsä olisi voinut heidät nähdä. Atos matkalla?… se on käsittämätöntä. Oh, hitto, tämäpä kovin salaperäistä!… Mutta oikeastaan ei hän olekaan se mies, jota kaipasin. Minä tarvitsen viekasta, kärsivällistä sielua. Ah, Melunissa tapaan apurin, tietämässäni pappilassa. Neljänkymmenen viiden lieuen taival — puolenviidettä päivän matka! No, sää on kaunis ja minä olen vapaa. Lähtekäämme liikkeelle vain."
Ja hän kannusti hevosensa raviin, suunnaten kulkunsa Pariisia kohti. Neljäntenä päivänä hän ehti Meluniin.
D'Artagnan ei juuri koskaan kysellyt tietä tai muitakaan tavallisia tietoja. Sellaisissa seikoissa, milloin ei saattanut tulla kysymykseen aivan suuri erehdys, hän yleensä luotti terävänäköisyyteensä, kolmenkymmenen vuoden kokemukseen ja taattuun tottumukseen, jolla hän etsi opastustaan talojen ulkonäöstä niinkuin ihmistenkin kasvoista.
Melunissa d'Artagnan heti löysi pappilan, kodikkaan, valkoiseksi laastitun tiilirakennuksen, jonka räystäille kiipeili villejä viiniköynnöksiä ja päätykulmausta koristi kivestä veistetty risti. Alakerran salista kuului melua tai oikeastaan äänten hälinää, joka muistutti linnunpoikasten piipatusta näiden juuri untuvissaan rikottua munankuorensa. Muuan ääni tavasi selvästi aapista. Karkea ja samalla kimakka ääni torui mellastajia ja oikoi lukevan virheitä.