D'Artagnan tunsi tuon äänen, ja kun ikkuna oli auki, hän kumartui satulassaan köynnösten lehvien ja punaisten varsien lomasta karjaisemaan:
"Bazin! Hyvää päivää, kelpo Bazin!"
Lyhytkasvuinen, paksu, leveänaamainen mies, jonka päälakea koristi tonsuurin[19] jäljittelyksi leikattu kiehkura lyhyttä, harmaata tukkaa, osittaisena verhonaan vanha, mustasta sametista tehty patalakki, nousi d'Artagnanin puhuttelun kuullessaan. Nousi ei ole sattuva sana, vaan poukkosi. Bazin tosiaan hypähti ylös vetäen mukanaan pientä jakkaraansa, jota lapset tahtoivat temmata häneltä rajummilla rynnäköillä kuin kreikkalaiset pyrkiessään valtaamaan Patrokloksen ruumista troijalaisilta. Eikä Bazin ainoastaan hypähtänyt, vaan myöskin pudotti toisesta kädestä aapisen ja toisesta patukan.
"Te!" hän äännähti; "te, herra d'Artagnan!"
"Niin, minä juuri. Missä on Aramis… ei, chevalier d'Herblay… ei erehdyn taaskin, — kenraalivikaari?"
"Monsieur", vastasi Bazin arvokkaasti, "monsieur on hiippakunnassaan."
"Mitä ihmettä?" ällistyi d'Artagnan.
Bazin toisti lauseensa.
"Kas vain! Onko Aramiilla nyt hiippakunta?"
"On, monsieur. Miksikä ei?"