"Oletteko kyllin urhea seurataksenne minua, seikkailijaritari?" kysyi nuori tyttö nauraen Raoulin ilmaisemalle hetkelliselle epäröimiselle.
Toinen vastasi hypähtämällä hänen perässään portaitten pimentoon. He kapusivat siten kolme huonekertaa, Raoul tytön kintereillä, kaidetta hapuillessaan väliin hipaisten hyppysillään silkkilaahusta, joka heilahteli porraskäytävän kumpaistakin sivua pitkin. Aina kun Raoul kompastui, huudahti ohjaajatar ankarasti: "hiljaa!" ja ojensi hänelle pehmeän ja hajuvedellä piristellyn kätensä.
"Tätenpä nousisi linnantornin huippuun asti väsymystä tuntematta", huomautti Raoul.
"Tuosta kuulee, monsieur, että te olette suuren uteliaisuuden, uupumuksen ja rauhattomuuden vallassa; mutta tyyntykää, olemmekin jo perillä."
Nuori tyttö tyrkkäsi ovea, joka heti ja ihan aavistamattomasti päästi valovirran tulvahtamaan porrassiltamalle, näyttäen sen tasalla Raoulin pitelemässä kiinni kaiteesta.
Tyttö läksi astumaan edelleen, aatelismies perässä; hän poikkesi erääseen kamariin, Raoul seurasi mukana.
Tuskin oli hän joutunut ansaan, kun kuuli kimeän huudahduksen. Hän käännähti ja näki kahden askeleen päässä — kädet ristissä, silmät ummessa — sen vaaleaverisen, sinisilmäisen ja valkohartiaisen kaunottaren, joka Raoulin tuntiessaan oli kirkaissut hänen nimensä.
Ja hän näki tytön kasvojen ilmeessä niin suurta rakkautta ja onnea, että hän painui polvilleen keskelle huonetta, puolestaan sopertaen Louisen nimen.
"Voi, Montalais, Montalais!" huokasi tyttö: "tällainen petos on suuri synti."
"Minäkö olisin pettänyt sinua?"