Sitten hän jatkoi ikäänkuin vieläkin tahtoen suoda ranskalaiselle välttelykeinon:
"Ettekö huomaa, että tähän holviin on jo tunkeuduttu ja että useita muistopatsaita on murskattu?"
"Mylord, olette luultavasti kuullut mainittavan, että teidän skotlantilaistenne harras uskonnollisuus mielellään jättää vainajien muistopatsaitten kaittaviksi kalleuksia, joita he ovat eläessään voineet omistaa. Sentähden ovat sotamiehet tietenkin tulleet ajatelleiksi, että niiden patsaiden jalustan alla, jotka koristivat useimpia näistä haudoista, saattoi olla aarre kätkettynä, joten he ovat murskanneet sekä jalustan että patsaan. Mutta mikään muistopatsas ei ole kääntänyt huomiota sen kunnianarvoisen kanungin hautaan, jota meidän asiamme koskee. Se on yksinkertainen, ja sitä on lisäksi suojellut se taikauskoinen pelko, joka on aina saanut puritaanit kammoamaan pyhäinryöstöä. Tämä hauta näkyy selvästi jääneen aivan koskemattomaksi."
"Se on totta", sanoi Monk.
Atos tarttui vipusimeen.
"Voinko auttaa teitä?" kysyi Monk.
"Kiitos, mylord, mutta minä en tahdo, että teidän korkea-arvoisuutenne käy käsiksi työhön, josta ette kenties ottaisi vastuuta, jos tietäisitte sen todennäköiset seuraukset."
Monk kohotti päätänsä.
"Mitä tarkoitatte, monsieur?" kysyi hän.
"Tahdon huomauttaa… Mutta tuo mies…"