"Miksette pyydä kalastajan veistä?" kysäisi hän. "Hänellä oli tukeva puukko."
"Kah, se on totta", vastasi Atos; "sillähän hän katkaisi tämän kangen." Ja hän lähestyi portaita.
"Hyvä mies", hän sanoi kalastajalle, "heitä minulle veitsesi; tarvitsen sitä."
Ase kalahti pitkin astuimia alas.
"Ottakaa tosiaan se", virkkoi Monk; "sen olemme nähneet taatuksi aseeksi, jota luja käsi kykenee käyttämään edullisesti."
Atos näytti antavan Monkin sanoille vain sen luonnollisen ja yksinkertaisen merkityksen, joka niille lähinnä kuului. Hän ei myöskään huomannut tai ainakaan ollut huomaavinaan, että Monk hänen palatessaan siirtyi syrjään ja kouraisi vasemmalla kädellään pistoolia, pidellessään oikeassa jo tikaria. Atos ryhtyi jälleen työhön, kääntäen selkänsä Monkille ja siten luovuttaen hänen haltuunsa henkensä ilman mitään puolustautumisen mahdollisuutta. Hän hakkasi tuokion välikerrosta niin taitavasti ja tarkoin, että kipsi halkesi keskeltä kahtia, ja Monk näki nyt kaksi nassakkaa vierekkäin iskostettuina tikahtamattomiksi.
"Te huomaatte nyt, mylord", sanoi Atos, "että aavistukseni pitivät paikkansa."
"Kyllä, monsieur", vastasi Monk, "ja minulla on täysi syy olettaa, että te olette tyytyväinen, vai mitä?"
"Tietysti; näiden rahojen menetys olisi minulle ollut mitä tuntuvin vahinko, mutta pidin varmana, että Jumala, joka suojelee hyvää asiaa, ei olisi sallinut anastaa tätä kultaa, joka toimittaa sen voitolle."
"Olette totisesti yhtä salaperäinen sanoissa kuin toimissa, monsieur", huomautti Monk. "Äsken tuskin ymmärsin teitä, kun sanoitte, että te ette tahtonut tuottaa minulle vastuuta tämän illan työstä."