Sillaikaa Monsieur pitkitti kulkuansa niin raskasmielisen ja samalla kertaa niin majesteettisen näköisenä, että hän olisi varmasti herättänyt juhlallisia tunteita katselijoissa, jos häntä olisi katseltu. Mutta Bloisin kaupunkilaiset eivät antaneet Monsieurille anteeksi, että hän oli valinnut tämän rattoisan paikkakunnan saadakseen oikein rauhassa vaalia ikäväänsä, ja joka kerta kun he huomasivat ylhäisen haikailijan, livahtivat he haukotellen syrjään tai vetivät päänsä ikkunastaan sisälle, suojellakseen itseänsä noiden pitkien, valjujen kasvojen, kuoppiinsa vajonneiden silmien ja velttojen liikkeiden unettavalta vaikutukselta. Arvoisa prinssi sai niin ollen jokseenkin varmasti nähdä kadut autioina joka kerta kun hän kaupungille uskaltausi.
Tämä Bloisin asukkaiden käyttäytyminen oli kyllä kovin moitittavaa kunnioituksen puutetta, sillä Monsieur oli kuninkaan jälkeen ja kenties ennen kuningastakin valtakunnan korkein herra. Itse asiassa oli Jumala tosin suonut parhaillaan hallitsevalle Ludvig XIV:lle onnen syntyä Ludvig XIII:n poikana, mutta Monsieurille hän oli antanut kunnian sanoa suurta Henrik IV:ttä isäkseen. Ei siis ollut tai ainakaan ei olisi pitänyt olla vähäpätöinen ylpeilyn aihe Bloisin kaupungille, että Gaston d'Orléans oli sen ottanut asuinpaikakseen, pitäen hoviaan ikivanhassa valtion linnassa.
Mutta tämän suuren miehen kohtalona oli herättää yleisön huomiota ja ihailua vain keskinkertaisesti kaikkialla, missä hän liikkui. Monsieur oli jo tottunut siihen käsitykseen.
Tästä kenties johtuikin tuo tyynen ikävystymisen sävy. Monsieurilla oli ollut aikanaan paljon puuhaa. Tusinalta parhaalta ystävältänsä ei tule toimittaneeksi päätä putoamaan sen homman tuottamatta yhtä ja toista rettelöä. Mazarinin päästyä valtaan ei kukaan huomattava henkilö ollut menettänyt päätänsä; Monsieur ei ollut enää voinut juonitella, ja toimettomuus koski hänen henkisiin voimiinsa.
Prinssiparan elämä oli senvuoksi varsin surullista. Käytyään pikku aamumetsästyksellä Beuvronin rannoilla tai Chivernyn metsissä Monsieur palasi Loire-joen taakse, murkinoidakseen Chambordissa hyvällä tai huonolla ruokahalulla, ja Bloisin kaupunki ei taas seuraavaan metsästykseen saakka kuullut puhuttavan läänitysherrastaan.
Sellaista oli hänen ikävissäänolonsa ulkosalla; mitä kotoiseen pitkästymiseen tulee, niin annamme lukijalle siitä käsitystä, jos hän suvaitsee meidän kerallamme seurata ratsaskulkuetta ja nousta valtionlinnan majesteettiselle holviportille asti.
Monsieur ratsasti pienikokoisella tasajuoksijalla, jonka iso satula oli päällystetty punaisella nukkakankaalla ja jalustimet sommiteltu n.s. "espanjalaisten saappaiden" kuosiin. Ratsu oli karvaltaan raudikko; Monsieurin tummanpunaisesta sametista tehty ihokas sulausi yhteen samanvärisen levätin ja ratsastustamineiden kanssa, ja ainoastaan tästä punaisen suosimisesta saattoi prinssin tuntea kahden seuralaisensa parissa, joista toinen oli pukeutunut sinipunaiseen ja toinen vihreään asuun. Edellinen ratsasti vasemmalla puolella ja oli tallimestari; oikealla puolella oli hovijahtimestarilla paikkansa.
Paasheista toinen piteli kahta metsästyshaukkaa nappulalla, toinen metsästystorvea, jota hän laimeasti törähdytti kahdenkymmenen askeleen päässä linnasta. Raukean prinssin koko ympäristö toimitti kaikki tehtävänsä raukeasti.
Nelikulmaisella linnanpihalla käveli päivänpaisteessa kahdeksan vartiosoturia, jotka merkkipuhalluksen kuullessaan kiirehtivät tarttumaan tapparakeihäisiinsä, ja Monsieurin juhlallinen saapuminen linnaan oli seuraavan hetken tapahtumana.
Hänen kadottuaan porttiholvin syvyyteen kolme tai neljä tyhjäntoimittajaa, jotka olivat ilmestyneet linnan keilaradalta ratsaskulkueen taakse, osoitteli toisilleen lintukimppua, lausuen vuorostaan huomautuksiansa näkemästään; sitten heidänkin lähdettyään paikalta viertotie, etuaukio ja piha jäivät autioiksi.