Monsieur laskeusi ratsailta sanaakaan virkkamatta ja meni huoneisiinsa, missä kamaripalvelija vaihtoi häneltä puvun; ja kun Madame[2] ei ollut vielä lähettänyt kysymään aamiaismääräyksiä, Monsieur ojentausi sohvalle ja uinahti niin makeasti kuin kello olisi ollut yksitoista illalla.
Linnanpihan kahdeksan vartiosoturia käsittivät palveluksensa päättyneen lopuksi päivää ja kävivät makuulle päivänpaisteeseen kiviraheille; hevosrengit katosivat ratsuineen talleihin, ja muutamia vilkkaita varpusia lukuunottamatta, jotka kimeillä piipatuksilla peloittelivat toisiaan neilikkapensaissa, olisi voinut sanoa, että koko linna nukkui kuten Monsieur.
Yhtäkkiä tässä rauhaisessa hiljaisuudessa helähti voimakas, raikas naurunpurskahdus, joka sai ettonettansa ottavista pertuskamiehistä jonkun raottamaan toista silmäänsä.
Tämä remahdus tunkeusi eräästä linnan ikkunasta; aurinko paraikaa paistoi siihen sulkiessaan sen tuollaiseen suureen kulmaan, joita savupiippujen ääripiirteet muodostivat aamupäivällä pihamaalle.
Ikkunan edustalta pistäysi esiin taiteellisesti taottu pikku uloke, jolla näkyi ruukullinen punaisia neilikoita, toinen esikkoja ja niin aikaisin kehittynyt ruusupensas, että uhkean vihreästä lehvistöstä jo pilkoitti punertavia umppuja.
Kamarissa, jota tämä ikkuna valaisi, näkyi vanhalla, isokukkaisella haarlemilaisella korukudelmalla verhottu nelikulmainen pöytä, jolla nuokkui kurjenmiekkoja ja kieloja, ja pöydän kumpaisessakin päässä nuori tyttö.
Tyttösein asento oli omituinen; heitä olisi voinut luulla vastikään luostarikoulusta pujahtaneiksi hoidokeiksi. Toinen oli laskenut molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja piirteli sulkakynällä kirjaimia hienolle hollantilaiselle paperiarkille; toinen oli asettunut tuolille polvilleen, jotta hän sai selkänojan yli kurkoitetuksi yläruumiinsa pöydälle, ja tarkkaili toverinsa kirjoitushommaa. Siitä johtui loppumattomia kirahduksia, naljailua, hihitystä, jonka tavallista kaikuvampi purkaus oli säikäyttänyt varpuset ruohikoilta ja häirinnyt Monsieurin vartiosoturien unta.
Olemme joutuneet muotokuvien alalle, joten meidän sallittaneen vielä piirtää tämän luvun kaksi viimeistä.
Tuolin selkämykseen nojaileva naurunhaluinen mellastajatar oli yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen kaunotar, tummaverinen, ruskeahiuksinen; hänen viehkeydelleen antoivat hurmaavaa säihkyä silmät, jotka hohtelivat voimakkaasti kaareutuvien kulmakarvojen alta, ja olletikin hampaat, jotka helminä välkkyivät veripunaisten korallihuulten välitse.
Hänen jokainen liikkeensä kuvasti ilvenäytelmän kujeellisuutta; hän ei elänyt, vaan ailahteli.