Kirjoittava neitonen katseli rauhatonta kumppaniaan sinisillä silmillä, jotka päilyivät kirkkaina ja selkeinä kuin samaan aikaan taivas. Erinomaisen aistikkaasti suorittu vaalea tukka valui silkinhienoina suortuvina perlemonvärisille poskille; kynää kuljettava käsi oli hienopiirteinen, mutta sen laihuus ilmaisi haltijattarensa vielä kovin nuoreksi. Aina kun hänen ystävättärensä puhkesi nauramaan, hän ikäänkuin kiusaantuneena kohautti valkoisia olkapäitänsä; näiden runolliselta sulolta puuttui samaa elinvoiman rehevyyttä, jonka olisi halunnut pyöristävän hänen käsivarsiaan ja käsiänsä.
"Montalais, Montalais!" virkahti hän lopulta vienolla äänellä, joka hiveli korvaa kuin hiljainen sävel; "sinä naurat liian kovasti, naurat kuin mies. Et ainoastaan herätä herrojen henkivartijain huomiota, vaan et kuule Madamen kilistystäkään, kun sinua kutsutaan."
Varoitettu ei herjennyt nauramasta eikä viuhtomasta vastatessaan:
"Louise, nyt et puhu, mitä ajattelet, rakkahin! Sinä tiedät kyllä, että herrat henkivartijat, joiksi heitä nimität, ovat päässeet unensa alkuun, jolloin heitä ei kanuunanlaukauskaan havahduttaisi; samoin on sinulle tunnettua, että Madamen soittokello kuuluu Bloisin sillalle, joten minäkin sen kuulen, kun palvelustani tarvitaan Madamen luona. Mutta sinua tuskastuttaa se, että nauran kirjoittaessasi; ja sitä sinä pelkäät, että äitisi, madame de Saint-Remy, ilmestyy tänne niinkuin väliin sattuu, kun nauramme liikaa. Hän saattaisi yllättää meidät ja nähdä tuon suunnattoman paperiarkin, jolle et ole neljännestunnissa vielä saanut muuta piirretyksi kuin sanat: Monsieur Raoul. Mutta oikeassa olet, hyvä Louise, koska noiden sanojen alle voi lisätä monta muuta niin sisältörikasta ja kiihdyttävää, että rakkaalla äidilläsi olisi aihe kelpo nuhdesaarnaan. Hei, eikö niin olekin asia, sanohan?"
Ja Montalais hihitti ja ilkamoitsi kahta ärsyttävämmin.
Vaaleaverinen tyttö pahastui toden teolla; hän repäisi halki paperiarkin, jolle tosiaan oli kauniilla käsialalla piirretty Monsieur Raoul, ja rutisti siekaleet vapisevilla sormillaan mykkyrään, jonka viskasi ulos ikkunasta.
"Kas, kas!" ilkkui mademoiselle[3] de Montalais; "pikku karitsamme, — Jeesus-lapsosemme, kyyhkyläisemme julmistuu!… Älä toki ole peloissasi, Louise; ei madame de Saint-Remy tule, ja jos tulee, niin tiedäthän, että minulla on herkkä kuulo. Ja mikä muuten onkaan luvallisempaa kuin kirjoittaa vanhalle ystävälle, jonka on tuntenut kaksitoista vuotta, — varsinkin kun kirjeen alkusanoina on: Monsieur Raoul?"
"Olkoon; en kirjoita hänelle", kivahti nuori tyttö.
"Jopa nyt Montalais sai rangaistuksensa!" huudahti ruskeanverevä kujeilijatar yhä nauraen. "No niin, toinen arkki paperia, ja lopettakaamme joutuin lähetyksemme. Kas, nyt soi kello, — parahiksi! Voi, sen pahempi, totisesti! Madame saa odottaa tai tulla tämän aamupäivän toimeen ilman ensimmäistä hovineitoaan!"
Kellonsoitto ilmoitti tosiaan, että Madame oli suoriutunut pukeutumisestaan ja odotti Monsieuria, joka ojensi hänelle seurusteluhuoneessa käsivartensa, hänen siirtyäkseen ruokailuhuoneeseen.