"Huolehtikaa te vain omista asioistanne; jos minulla ei olekaan sitä henkistä näkemystä, jonka Jumala soi Oliver Cromwellille, niin minulla on kuitenkin sen verran älyä, että kykenen hoitamaan itseäni, ja siihen tyydyn."
Upseeri ei vastannut, ja kun Monk oli tällä tavoin velvoittanut väkensä olemaan puhumatta asiasta, jäivät kaikki siihen käsitykseen, että hän oli joko suorittanut tärkeän homman tai tahtonut koetella heitä. Liian vähän siinä tunnettiin tätä harkitsevaa ja kärsivällistä luonnetta. Jos Monkilla olisi ollut liittolaistensa puritaanien hehkuva usko, niin hän olisi hartaasti kiittänyt sitä suojeluspyhimystä, joka oli hänet auttanut selviytymään d'Artagnanin arkusta.
Kaiken aikaa muskettisoturimme ehtimiseen hoki itsekseen:
"Armias taivas, kunhan Monk ei vain olisi niin itserakas kuin minä! Sillä vakuutanpa, että jos joku olisi sulkenut minut hengitysrei'illä varustettuun kirstuun ja siten kuljettanut minut meren yli kuin vasikan, jäisi minulle niin karvas muisto surkeasta esiintymisestäni arkussa ja niin kirvelevä viha sinne sulkijaani vastaan, — minä pelkäisin niin pahasti näkeväni sen ilkimyksen naaman vetäytymässä härnäävään hymyyn tai hänen ryhtinsä kujeellisesti matkimassa asentoani kirstussa, että minä — mordioux! — survaisisin kunnon tikarin hänen kurkkuunsa huohotusläpän palkkioksi ja naulaisin hänet todelliseen ruumisarkkuun sen teennäisen asemesta, jossa hän olisi minua kaksi vuorokautta homehduttanut!"
Ja d'Artagnan oli näissä ajatuksissaan ihan vilpitön, sillä gascognelaisemme oli varsin närkäs. Monk oli onneksi muissa mietteissä. Hän ei menneestä hiiskunut arastelevalle voittajalleen sanaakaan, vaan tutustutti hänet läheltä työskentelyynsä ja otti hänet mukaansa muutamille tarkastuksille, nähtävästi hyvin halukkaana saamaan edullisemman sijan d'Artagnanin arvostelussa. Jälkimmäinen kunnostausi nyt oikeana imartelun mestarina. Hän ihaili kaikessa Monkin taktiikkaa ja leirin järjestelyä, samalla kun hän lasketteli hauskaa pilaa Lambertin vallituksista: tämähän oli aivan suotta varustanut leiripaikan kahdellekymmenelletuhannelle miehelle, kun tynnyrinala olisi riittänyt niille korpraalin johtamille viidellekymmenelle huoville, jotka korkeintaan jäisivät lopulta päällikkönsä armeijaksi.
Heti paluunsa jälkeen oli Monk suostunut esitykseen, jonka Lambert oli edellisenä iltana tehnyt kenraalien keskinäisestä kohtauksesta; Monkin upseerit olivat ensin vastanneet, että kenraali oli sairaana. Tämä kohtaus oli lyhyt ja merkityksetön. Lambert vaati kilpailijaansa tunnustamaan kantansa. Tämä selitti, että hänellä ei ollut muuta mielipidettä kuin mitä enemmistö ajatteli. Lambert kysyi, eikö olisi käytännöllisempää ratkaista kiista liitolla kuin taistelulla. Silloin Monk pyysi viikon verran miettimisaikaa. Sitä ei Lambert voinut häneltä evätä, vaikka hän tullessaan oli vakuuttanut nielevänsä Monkin koko armeijan. Kun kohtaus, jota Lambertin väki oli kärsimättömästi odottanut, ei johtanut mihinhän tulokseen, ei sovintoon eikä taisteluun, alkoi kapinallinen armeija, kuten d'Artagnan oli ennustanut, pitää hyvää sijaa mieluisampana kuin huonoa ja katsoa Tynkäparlamenttiakin paremmaksi kuin kenraali Lambertin aikeitten mahtailevaa mitättömyyttä.
Muisteltiin sitäpaitsi Lontoon hyviä aterioita, oluen ja sherryn runsautta, kun Cityn porvaristo kestitsi ystäviään sotamiehiä; silmäiltiin kammoten mustaa kenttäleipää ja Tweedin sameata vettä, joka oli liian suolaista juotavaksi ja liian suolatonta höyrytettäväksi, ja tuumittiin hiljakseen: "Eikö meidän olisi mukavampi olla toisella puolella? Eikö Lontoossa paraikaa varustella juhlapaisteja Monkin väelle?" Sen koommin ei Lambertin armeijasta kuultu mainittavan muuta kuin karkaamisia. Sotamiehiä kutsui periaatteiden voima, sillä ne ovat — kuten kurikin — välttämätön side jokaiselle määrätyssä tarkoituksessa kootulle joukkokunnalle. Monk puolusti parlamenttia, Lambert ahdisti sitä. Monkilla ei ollut parlamentin kannattamiseen sen suurempaa halua kuin Lambertillakaan, mutta hän oli sen ottanut lippunsa tunnuslauseeksi, joten vastapuolueelle jäi samalle sijalle kapina, ja se kuulosti puritaanilaisissa korvissa pahalta. Lambertin joukosta siirryttiin senvuoksi Monkin väkeen niinkuin syntiset kääntyvät Baalin palvelemisesta Jumalan puoleen.
Monkin arvion mukaan piti Lambertin armeijan riittää kahdeksikymmeneksi päiväksi, kun laski tuhannen karkuria kunkin päivän osalle. Mutta putoamisliikkeessä ilmenee sellainen painon ja vauhdinlisäyksen suhde, että nytkin ensimmäisenä päivänä poistui sata, toisena viisisataa ja kolmantena tuhat, jolloin Monk luuli tulluksi keskilukuun, mutta tuhannen karkaamismäärä nousi kahteen ja pian neljään, ja kahdeksan päivän kuluttua Lambert käsitti selvästi mahdottomaksi ryhtyä enää mihinkään taisteluun, jos sitä hänelle tarjottaisiin. Niinpä hän varsin järkevästi päättikin paremmaksi lähteä leiristään yön suojassa paluumatkalle Lontooseen, ehtiäkseen Monkin edellä jälleen vahvistautumaan sotilaspuolueen pirstaleilla.
Mutta vapaana ja huolettomana marssi Monk pääkaupunkia kohti voittajan tavoin, kartuttaen armeijaansa kaikilla tielleen sattuvilla epämääräisillä puolueryhmillä. Hän leiriytyi Bernetiin, neljän penikulman päähän Lontoosta, parlamentin rakastamana, kun eduskunta luuli hänessä näkevänsä suojelijan, ja kansan odottamana, sillä syvät rivit halusivat häntä selittämään kantansa, voidakseen arvostella häntä oikein.
D'Artagnankaan ei ollut kyennyt näkemään hänen aikeitaan. Hän tarkkaili ja ihmetteli. Monk ei voinut kansalaissotaa kohtaamatta tunkeutua Lontooseen, jos hän määritteli toimintasuunnitelmansa. Senvuoksi hän jonkun aikaa noudatti välttelevää politiikkaa.